Itkevän naisen kirous | The Curse of La Llorona (2019) - arvostelu

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Linda Cardellini, Roman Christou, Jaynee-Lynne Kinchen,
Raymond Cruz, Marisol Ramirez, Sean Patrick Thomas,
Patricia Velasquez, Tony Amendola

Genre: Kauhu, Mysteeri, Jännitys

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Nyt oli vihdoin taas se aika vuodesta, kun päästiin kokemaan uutta Kirottu-elokuvasarjan lisäystä, mutta verrattuna muihin sarjan elokuviin, tällaista suuntaa emme osanneet kuitenkaan vielä tässä vaiheessa odottaa. Ensimmäistä kertaa tässä elokuvasarjassa käsittelyyn otettiin sellainen mytologia, jota ei oltu vielä edes vihjailtu sarjan muissa elokuvissa edes ohimennen mainiten, mikä tekikin tästä julkaisusta hyvin yllättävän ja arvaamattoman oloisen jo ennakkoon.

Odotukset kyseiseen elokuvaan olivat Kirottu-elokuvasarjan kannattavana tahona hieman ristiriitaiset, sillä odotin ehdottomasti jotain uutta, innovatiivista lisäystä tähän massiiviseksi kasvaneeseen kauhu-universumiin, mutta edellisen julkaisun Nunnan jälkeen odotukset sivuteoksia kohtaan olivat jo onnistuneet laskemaan.

Tämän elokuvan traileritkin olivat ehtineet povata hyvin ''nunnamaista'' säikyttelyfestivaalia ja sen vuoksi lähdin teatteriin hyvin jarruttelevin mielin ja matalin odotuksin, sillä halusin ennen kaikkea itse tarinapuolen ja hahmojen pelaavan paremmin yhteen kokonaisuutena kuin edeltävän esiosan kanssa. Mitenkäs Itkevän naisen kirous onnistui yllättämään minut vai onnistuiko sittenkään tuomaan mitään varteenotettavaa näytölle? Avataan hieman perimmäisiä ajatuksia...

Heti alusta asti olin positiivisesti yllättynyt, sillä saimme hyvin varteenotettavan alustuksen itse La Lloronan hahmoon ja vilkaisun hänen traagiseen historiaan - tai pikemminkin tämän viimeiseen tekemään anteeksiantamattomaan syntiin, jonka pohjalta tämä kansantaru onkin saanut alkunsa. Kyseisessä kansantarussa uskotaan, että La Llorona - oikealta nimeltään Rosa - murhasi lapsensa hukuttamalla heidät jokeen ja välitön syyllisyydentunne ajoi vipertävän äidin hukuttamaan itsensäkin lastensa perässä.

Tarun mukaan hän näyttäytyy kummituksena jokien ja muiden vesistöjen lähettyvillä etsiessään lapsiaan ja houkutellessaan ohi kulkevia lapsia luokseen täyttämään omien kuolleiden lastensa paikkoja hukuttamalla heidät. Tätä tarinaa käytetään enimmäkseen lasten efektiiviseen pelotteluun, jonka tarkoituksena on pitää perheen nuorimmat kaidalla tiellä ja tottelevaisina. Selkepiitä karmaisevaa, eikös?

Elokuva on suurimmaksi osaksi pelottava ja liukuhihna-menetelmää käyttävä jatkuvan painostava kokonaisuus, joka ei ainoastaan onnistu pitämään palettinsa kutakuinkin järjestyksessä, mutta sen lisäksi se onnistuu myös ehdottomasti johdattamaan katsojaansa ajoittain aivan harhaan jännityksen luomisellaan. Kyllä, elokuvassa käytetään paljon ennalta-arvattaviakin konsteja, jotta se saisi selkäpiitä karmivan tunnelmansa luotua mahdollisimman efektiivisesti, mutta sekin oli kuitenkin hienoa kokea, että ajoittain liikuttiin niin sanotusti säikäyttelymetodien paremmalla puolella.

Se pyrki luomaan jännitystään ilman, että tarvitsisi heti todistaa kovaäänistä säikäytystä täydellisen hiljaisuuden saavuttaessa. Etenkin elokuvan alussa onnistuttiin tuomaan hyvin painostavia kohtauksia, joissa jännitystä rakennettiin nousujohteisella otteella ja yllättävänkin pitkän ajan, minkä vuoksi siinä tilanteessa katsoja kadotti turvallisen olon kontrollinsa tiedostaessaan, etteivät säikäytykset tulisikaan juuri sillä hetkellä, kun niitä normaalisti odottelisi putoavan näytölle. Tämä olikin mielestäni erityisen hyvä asia katsojankin näkökulmasta katsoen, sillä emme olleet enää aina ihan täysin varmoja mitä näytöllä tulisi tapahtumaan seuraavaksi.

Empivistä ennakkoluuloistani poiketen, elokuva yllättikin minut positiivisesti ja rupesin innostumaan enemmän ja enemmän tarinan etenemisestä. Tarinakin oli siinä mielessä eriskummallinen kokonaisuus, että se seurasi ikään kuin laskusuhdanteista etenemistyyliä normaalista poiketen. Tarkoitan tällä sitä, että elokuva avaa hyvin keskittyneellä otteella koko ensimmäisen kolmanneksen ajan alustaen hahmoja ja tulevia tapahtumia, mutta toiseen kolmanteen mentäessä asetelma muuttuu jonkin verran ja tarina jää harmillisesti taka-alalle. Siitä hetkestä lähtien elokuva rupeaa keskittymään enemmän reaktiopainoitteiseen kontekstiin, jonka aikana viljellään säikäytyskohtauksia sekä itse viljelemisen, että vain puhtaan pröystäilemisen vuoksi näytölle.

Viimeinen kolmannes onkin sitten ehkä ongelmallisin ja ennalta-arvattavin osuus koko elokuvassa, mikä vähän jopa pilaakin muuten suht toimivan kokonaisuuden hyvin laiskoilla tarinankerronnallisilla valinnoillaan ja lähes idioottimaisilla käänteillään saadakseen väkisin syitä jatkaa kauhistelua vielä hetken aikaa ja suoraan sanottuna sortaa perheen takaisin altavastaajan asemaan. Elokuvassa oli myös osittain odottamaton loppu, joka siltikin oli tuntui hyvin laiskasti kirjoitetulta sellaiselta. Loppu onneksi ajoi kuitenkin asiansa, vaikka kuinka typerästi venytetyltä se tuntuikaan kaiken kaikkiaan.

Elokuvan hahmot olivat aika pintapuolisia tapauksia suurimmaksi osaksi, vaikka roolisuoritukset olivatkin erityisen vakuuttavia ja etenkin Linda Cardellinilta, joka osasi kyllä tuoda tunteikkaan äidin roolinsa hyvin uskottavasti näytölle. Hän ei ainoastaan saanut meitä tuntemaan myötätuntoa hahmoaan kohtaan, mutta lumosi myös erityisen vakuuttavalla uskottavuudellaan nostaen elokuvan tasoa ehdottomasti paremmaksi ja kiinnostavammaksi.

Elokuvan lapsia näyttelevät Jaynee-Lynne Kinchen ja Roman Christou olivat myös yllättävän vakuuttavia rooleissaan ja he ehdottomasti ilmaisivat tunteitaan elokuvan vaatimalla moitteettomalla tavalla sen aikana. Tämä Garcian perhe pelasi yllättävän hyvin yhteen roolisuorittajien keskenäisten kemioiden vuoksi. Yksiuloitteisuuksistaan huolimatta suorittajat saivat meidät tuntemaan edes jotain hahmojaan kohtaan, josta osittainen kiitos kuului suht laadukkaalle alustukselle.

Perheen kuollut isä oli myös jatkuvasti esillä perheen yleisimpänä motivaattorina menneiden tekojensa, sekä viisaiden sanomisiensa puolesta. Se kuitenkin tuntui hieman päälleliimatulta aspektilta, vaikka sen olisi ollut selkeästi tarkoitus säväyttää emotionaalisuudellaan. Toteutus ei vain ihan yhtä hyvin osunut tunteikkaan maaliinsa, vaikka ihan hyvät edellytykset olivatkin.

Poppamiestä esittävä Raymond Cruz otti taakakseen tuoda Kirottu-universumin yleisimmän hahmon konseptin tähänkin tarinaan, jonka tarkoituksena on yleensä aina ollut yksi ja sama asia melkein jokaikisessä kyseisen elokuvasarjan elokuvassa - hengellinen uskon mies, jonka tehtävänään on pelastaa perhe joko haamulta tai demonilta. Tässäkin elokuvassa tämä kyseisen normin omaava hahmo Rafael menee auttamaan hädässä olevaa perhettä viime tingassa, kun nämä ovat täysin altavastaajan asemassa.

Poppamies on kyllä aivan liian nopeasti alustettu tapaus, minkä vuoksi en ainakaan itse ihan päässyt siihen uskoon, että hän olisi kovin varteenotettava omalla alallaan. Eikä hänen aivan naurettava tunnelman kevennysyritys elokuvan loppupuolella saanut hänestä vähemmän naurettavampaa tapausta. Ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan kun näätte itse vitsin alustavan kohtauksen ja sen naurettavan takaisinmaksun elokuvan lopussa.

Kuten aiemmin mainitsinkin, La Llorona oli hyvin kiehtova hahmo ihan konseptinsakin tasolla, minkä vuoksi oli kyllä hienoa nähdä ensin hieman taustatarinaa tästä pahuuden ruummiillistumasta ennen kuin saimme kokea hänen varsinaisia voimiaan ja yliluonnollisia ominaisuuksiaan elokuvan aikana. Hänen motiivinsa olivat yllättävän, yksinkertaisen selkeät ja järkeenkäyvät kokonaisuudessaan, mutta se millä perusteella La Llorona valitsee ihan yleisestikin ottaen seuraavat uhrinsa, jäi harmillisesti pimentoon tarinan aikana.

Sekin seikka jäi hieman epäselväksi että, miten tämä haamu löysi itsensä USA:n maaperältä, kun kyse on kuitenkin meksikolaisesta kansantarusta. Ehkä järkeenkäyvin selitys löytyi elokuvan puolesta välistä, joka aikana Annabelle-elokuvasta tuttu isä Perez varoitti Garcian perhettä siitä, että muuttaminen ei auttaisi kiusanhengen eroon pääsemisessä, sillä La Llorona seuraa epätoivoisesti kohteensa perässä, minne ikinä tämä meneekin.

Tämä tarkoittaa, että joko edeltävien uhrien äiti Patricia Alvarez tai joku aiempi uhri oli luultavasti ylittänyt Meksikon rajan haamua paetessaan. Tällä tavalla se ainakin selittäisi, että miksi La Llorona oli Los Angelesissa tämän elokuvan aikana eikä Meksikossa, jota rehellisesti sanoen odotin kyllä ennakkoon.

Isä Perez oli tuomassa elokuvaan niitä kaivattuja siteitä Kirottu-universumiin, mutta ollakseni täysin rehellinen kanssanne, ne jäivät aika laihahkoiksi maininnoiksi ikään kuin ne olisivat olleet lisättyjä jälkeenpäin jälkituotannon aikana. Hänellä oli kuitenkin jonkin sortin rooli tapahtumien kulussa, vaikka minimaaliseksi sekin jäi.

Hän toimi ikään kuin ohjekirjana Garcian siinä vaiheessa jo epätoivoiselle perheelle, jolle hän sitten avasi hieman lisää yksityiskohtia La Lloronan mytologiasta ja varsinaisesta kansantarusta. Vaikka yhteys onkin erityisen laiha, olen kyllä siltikin hyvin iloinen, että tämä teos on löytänyt tiensä kyseiseen elokuvasarjaan, vaikkei alunperin olisikaan välttämättä ollut tarkoitus olla, mitä huhuihin on siis uskominen.

Kuvaus myötäili James Wanin tyyliä Kirottu-elokuvista, mutta siltikin ajoittain täysin eriävät käden varassa heiluvat kamera-ajot häiritsivät hieman keskittymistäni toistuvuudellaan, sillä varsinaista syytä tähän ratkaisuun ei ollut, eikä se toimintatyyli tuonut elokuvaan mitään lisäarvoa tai tunnelmaa, jotta se olisi jotenkin ollut välttämättä tarpeellista.

Leikkaus oli suurimmaksi osaksi aivan moitteetonta, mutta elokuvan loppupuolella tuli huomattua pari ikävän näköistä yhdistelyvirhettä ja yksi tietty kohtaus, jossa mustaan tummentumista käytetään ikään kuin dramaattisuuden nostattavana tekijänä, mutta tuntui minun silmääni ihan kuin olisi vahingossa trailerin materiaalia lisätty keskelle elokuvaa. Se vain hämäsi enemmän kuin sai mitään tietoisesti haettua reaktiota ulos katsojastaan.

Itkevän naisen kirous on hieman erilainen, mutta Nunnan jälkeen ihan positiivinen lisä Kirottu-universumiin, joka ei ainoastaan onnistu tuomaan yhden kiinnostavan pahuuden voiman näytölle, mutta onnistuu myös oikeasti tuomaan uhkaavan pelottavaa tunnelmaa ajoittain unohdetun tarinan lisukkeeksi.

Pari selkeää epäjohdonmukaisuuttakin elokuvasta löytyi, jotka olivat olemassa laiskahkon käsikirjoituksen takia, mutta joka tapauksessa kokonaisuus oli paljon parempi kuin mitä osasin odottaa ennakkoon. Itselleni jäi hyvä jälkimaku, vaikka elokuvan loppu olikin ollut hyvin ailahteleva kaiken kaikkiaan. Mielestäni ohittaa Nunnan sekä ensimmäisen Annabellen tason, mutta jää muiden nimikkeiden taakse aika selkeästi vain keskitasoiseksi kokonaisuudeksi.

Minusta kuitenkin tuntuu, että saatan tykätä tästä entistä enemmän toisella katsastuskerralla, mutta siihen asti olen osittain tyytyväinen lopulliseen toteutukseen. Mainittakoon vielä, että lempikohtaus oli ensimmäinen varsinainen tilanne, jossa La Llorona on omassa elementissään lapsien perässä. Tämä kohtaus oli aivan timanttinen ja pisti meikäläisen aivan veteläksi.

Kokonaisena elokuvana tämä on keskivertoinen lisäys tämän vuoden julkaisujen laajaan kauhuvalikoimaan. Seuraavaksi katseemme suuntautuvatkin Kirottu-elokuvauniversumin seuraavaan lukuun Annabelle Comes Homeen, jossa olisi toivottavasti luvassa tätäkin laadukkaampaa kauhuilua. Aika näyttää...

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 20.4.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com