Psyko | Psycho (1960) - arvostelu

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Pääosissa: Anthony Perkins, Janet Leigh, Vera Miles, John Gavin

Genre: Kauhu, Mysteeri, Jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ajattelin, että tänään saattaisi olla mitä mainioin päivä sukeltaa elokuvahistorian ehdottomasti parhaimpiin tuotoksiin á la Alfred Hitchcock. Kerran aiemmin elokuvan nähneenä on kyllä pakko mainita alkuun, että kuinka upeaa oli palata takaisin näinkin merkittävän elokuvan pariin ja todistaa elokuvataiteen yhden kirkkaimista helmistä isolta näytöltä. Sen lisäksi on aina niin hienoa seurata kuinka vanhemmat klassikot ovat vaikuttaneet elokuvateollisuuteen ja sen tulevaisuuteen omien tyylilajiensa puitteissa niinkin käänteentekevillä tavoilla. Mitenkäs tämä ajaton kauhuklassikko on kestänyt aikaa? Viinin lailla vai alkaako pohja jo pikkuhiljaa pettämään alta?

Heti kättelyssä pystyin jo sanomaan, että elokuva tulisi olemaan hyvin laadukas teknisestä näkökulmasta katsoen ja jollain tapaa erityinenkin kokemus. Samalla oli hyvä mahdollisuus seurata hieman vanhanaikaisen laatuteoksen rakenteellista vankkuutta ja kuinka se toimisi näin tällä vuosituhannella. Alkutaipaleen oudohko asetelma ja tarinankerronnan mysteerisen vakava ote oli vähän sitä luokkaa, että ei tuntunut hahmoilla tai jopa itse tarinalla olevan kovin puhtaat jauhot pussissa ja jatkuvasti minusta tuntui ikään kuin jokin saattaisi muuttua radikaalisti asetelmassa ja käänteentekevällä tavalla. Mikä muutos, on taas asia erikseen.

Ensimmäinen kolmannes tuntui olevan ehkä se ''epämääräisin'' osa koko elokuvassa, jossa kysymyksiä sateli liukuhihnan tapaan puolilta ja toisin, jatkuvasti kyseenalaistaen jonkun tietyn hahmon erikoista toimintaa ja toiminnan takana lymyilevää kontekstia. Sen aikana elokuva alustaa monia yksityiskohtia laadukkaasti, mutta ensimmäisen varsinaisen käännekohdan jälkeen kaikki tuntuu suorastaan hämmentävältä katsojan näkökulmasta katsoen, sillä kyseinen hetki rikkoo tietyn sortin rakenteellisen kaavamaisuuden elokuvasta kokonaan, mikä on hyvin raikas tuulahdus tyylilajissaan näin jälkeenpäin ajateltuna.

Voidaan jopa tavallaan sanoa, että tarina ikään kuin leijui ilmassa etsien varsinaista suuntaansa ennen kuin pystyisimme lukita tähtäyksemme tarinan varsinaiseen lopulliseen asetelmaan, joka on kyllä jälkeenpäin analysoituna erinomaisesti alustettu kokonaisuus, vaikkei välttämättä juuri sillä hetkellä tuntuisi kovin selkeältä. Tämä erikoinen tarinan rakenteellinen seikka ei ollut negatiivisessa mielessä nostettu tässä vadille, vaan päinvastoin hyvässä, sillä tällä tavalla saatiin katsoja hieman takajaloilleen hämmennyksestä, harhauttamalla tämän epäuskon partaalle asetelman kääntyessä aivan päälaelleen odotetusta suunnasta. Samaan aikaan elokuva onnistuu vangitsemaan katsojansa lumoavann tarinankerrontansa armoille, jonka tulevasta suunnasta emme olleet enää kovin varmoja.

Kun päähahmomme Marion saapui Batesin pyörittämälle motellille, asetelma selkeni ja tilanne alkoi löytämään aivan uusia ulottuvuuksia. Elokuva uskalsi tehdä hyvin rohkeita ratkaisuja rikkoen sen rakenteellisia normeja ja kaavoja saadakseen katsojan aivan häkeltyneeksi näytöllä tapahtuvasta. Tuntemattoman henkilön potentiaalisen vaarallisuuden konsepti on aika yleinen ja ajaton pelon aihe, jota elokuva osaa taklata hyvin vakuuttavasti. Se ajatus, että oma naapuri, uusi opettaja tai kaupassa vastaan tullut mukava neitokainen saattaisi perimmiltään olla jotain aivan muuta, kuin miltä päällepäin näyttää, on itsessäänkin selkäpiitä karmiva ajatus.

Heti kun sosiaalisesti oudohko Norman Bates ilmestyi ensi kertaa näytölle, pystyin heti sanomaan, että jokin oli hänessä pahasti vinossa, vaikken ihan heti pystynyt osoittamaan sormella, että mikä tarkalleen teki hänestä niin epäilyttävän. Normanin muuttuminen elokuvassa ujohkon kohteliaasta herrasmiehestä patologisen psykopaattiseksi valehtelijaksi äitinsä vuoksi toi tarinaan erittäin paljon yllätyksellisyyden potentiaalia, jonka avulla saatiin kyllä katsoja hyvin moitteettomasti pohtimaan mahdollisia ratkaisuja ja ohjattua hänet aika helponoloisestikin harhaan.

Elokuvan yllätyksellisyyden varsinainen kulmakivi, tarinan päättävä kuuluisa käännekohta, oli aivan käsittämättömän mestarillisesti rakennettu ja toteutettu kokonaisuus, joka pidettiin niin upeasti piilossa koko elokuvan ajan antamatta lähes koskaan paljastavia vinkkejä sen olemassaolevasta pinnan alla lymyilevästä potentiaalistaan. Olen kyllä lähes satavarma, ettei kukaan ole voinut arvata elokuvan käännekohtaa ensimmäisellä katsastuskerralla, sillä se ei vain ole voinut edes käydä mielessä elokuvan aikana, tarinan jatkuvasti kääntäessä valokeilansa pois tästä mahdollisesta mielenräjäyttävästä käänteestä.

Elokuvan visuaalinen kokonaisuus oli niin kertakaikkisen laadukasta katseltavaa ottaen huomioon vielä sen ajan alkeelliset kalustot ja erityisen rajatut mahdollisuudet. Ei ainoastaan, että se onnistuu tuomaan aivan ennennäkemättömän innovatiivisia visuaalisia ratkaisuja näytölle upeiden kuvakulmien ja leikkauksen muodossa, mutta sillä oli myös varsinainen visuaalinen tarinankerronta hyvin hallussa. Aina ei kerrottu, mitä seuraavaksi tapahtuisi näytöllä, vaan sitä nimenomaan yritettiin välttää keinolla millä hyvänsä, saadakseen katsojan itse pohtimaan elokuvan moniuloitteisia tapahtumia ja pistämään kaikki vaadittavat pisteet i:n päälle. Mustavalkoisuus toi myös oman lisänsä elokuvan tunnelmaan, joka ei mielestäni lopulta edes olisikaan vaatinut värejä ollakseen visuaalisesti näyttävä, miellyttävä ja rakastettava kokonaisuus. Vaikka toki visuaaliset efektit ovat jo suurimmaksi osaksi ''parasta ennen'' päiväyksen jo ohittaneet, Hitchcockin luomus siitäkin huolimatta onnistuu ajamaan asiansa täysin moitteetta, vaikkei välttämättä enää nykyajan visuaalisia meriittejä täyttäisikään.

Vakuuttavaksi tämän elokuvan teki ehdottomasti sen erinomainen tarinankerrontatyyli, joka heti kättelyssä lukitsi katsojan näyttöön kiinni, eikä päästänyt otteestaan kuin vasta nimilistan pyöriessä elokuvan loputtua. Hitchcockin tyyli pistää katsoja miettimään mahdollisia loppuratkaisuja ja pala palalta rakentaa isoa käännekohdista pursuavaa palapeliään kasaan, on aivan maagista koettavaa kaiken kaikkiaan. Ymmärrän ehdottomasti, miksi tätä mestariteosta pidetään liikkuvan kuvan suunnannäyttäjänä ja elokuvatuotantoa muuttavana kulmakivenä. Yllätyin myös kovasti kuinka tuon ajan tekniset rajoitteet ja kalusto eivät vaikuttaneet teoksen laatuun negatiivisella tavalla miltei ollenkaan, vaan nimenomaan päinvastoin. Siinä onnistuttiin rakentamaan aivan mielettömän vakuuttava tekninen, sekä tarinankerrollinen suoritus, jota monet nykypäivänkin luvoat tahot edelleenkin pitävät ikään kuin täydellisen elokuvan ruummiillistumana.

Alfred Hitchcockin Psyko on paikkansa elokuvien ''hall of famessa'' ehdottomasti ansainnut ja kadun vain sitä, etten tätä teosta katsonut nuorempana täysin perättömästä skeptisyydestäni johtuen. Teos on kokonaisvaltaisesti vangitseva toteutus, joka omaa hyvin hitaan, mutta täydellisyyttä hipovan tarinankerrontatyylin. Elokuvan tahditus on lähes erinomainen, kuten myös selkäpiitä karmivan musiikin käyttö, mikä toi laajan määrän intensiivisyyttä näytölle luodessaan yhdessä visuaalisen mestarillisuuden kanssa mitä kutkuttavimman kentän pelottavan tunnelman rakentamiseen. Yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista ja yksi ehdottomista henkilökohtaisista suosikeistani. Ehdoton katsastusvaatimus jokaiselle itseään kunnioittavalle elokuvakannattajalle. Täydellinen elokuva!

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 21.4.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com