Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio Del Toro, Josh Brolin
Genre: Toiminta, Rikos, Draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Heti alkuun mainittuna täytyy sanoa, että olin jo kauan harkinnut tämän teoksen katsomista, mutta jostain syystä en vain millään saanut sitä aikaisemmin aikaiseksi. Onneksi korjasin tilanteen ja katsoin kyseisen elokuvan kuitenkin pienellä varautuneisuudella, sillä en ollut kovin varma siitä, että sopisiko tämä teos minun omaperäiseen elokuvamakuuni vai ei. Denis Villeneuven Sicario on saanut laajaa arvostusta ja ylistystä elokuvien suurkuluttajilta, mutta onko se oikeasti niin hyvä, kuin monet väittävät sen olevan? Selvitellään..
Elokuva alkoi kuin hurrikaani konsanaan hypäten suoraan kaiken toiminnan keskelle, mikä oli mielestäni aika näppärä siirto heti alkuun. Ei ainoastaan, että avauskohtaus oli hyvin jännittävä, mielettömän upeasti rakennettu ja silmää lepuuttavan kauniisti kuvattu, mutta se onnistui käytännössä kaikissa mahdollisissa pyrkimyksissään samanaikaisesti luoden aika pitkälti täydellisen kohtauksen elokuvan alkuun, näin ihan yleiselläkin tasolla analysoituna. Olin jo siinä vaiheessa aivan myyty ja toivoin elokuvan myös pitävän samanlaisen tasaisen huolellisen otteensa myös sen jälkeenkin, sillä alustus oli omasta mielestäni suorastaan ilmiömäisen virheetön kokonaisuudessaan.
Visuaaliselta kantilta katsottuna tämä teos on suoraan sanottuna tyrmäävä, sillä se ruokki meitä katsojia maagisesti kuvatuilla kohtauksillaan jatkuvasti liukuhihna-menetelmää hyödyntäen. Nämä visionääri Roger Deakinsin tajunnanräjäyttävät kuvat oli maalattu Denis Villeneuven ikään kuin tavaramerkiksi tulleilla kellertävän ja ajoittain sinertävän rauhallisilla sävyillään, tehden elokuvan visuaalisesta ilmeestä silmille paljon lepuuttavamman ja hypnotisoivan kokemuksen. Tämä värimaailma sai meidät rauhoittumaan ja ihailemaan elokuvan teknisen puolen laajaahkoa kykeneväisyyttään. Onneksi visuaalinen ilme oli sitä luokkaa, että ohjasimme automaattisesti keskittymisemme paljon tärkeämpiin seikkoihin, kuten itse tarinaan, sillä tiesimme jo ensi minuuteista asti, ettei meidän tarvitsisi ollenkaan huolestua elokuvan tarjoamasta visuaalisuudesta.
Itse tarina oli kasattu mielestäni erityisen upealla tavalla. Se piti sisällään monia kerroksia, joihin syventyessämme saimme mielettömän paljon tärkeitä yksityiskohtia avattua ja omia alustavia johtopäätöksiä niiden perusteella kehiteltyä jatkoa ajatellen. Tarinankerronta toimi hyvin moitteettomasti ja tämä johtuikin suurimmaksi osaksi elokuvan tahdituksen vuoksi, joka oli mielestäni erittäin ihannoitavalla tasolla kaiken kaikkiaan. Lisäten vielä, että se oli myös järkyttävää nähdä kuinka inhorealistinen elokuva oli käsitellessään poliittisesti painavia aiheita ihan korruptoituneisuudesta raakoihin kaduilla käytäviin sotiin poliisien ja jengien välillä.
Elokuvan tarjoamat syväluotaavat hahmot oli rakennettu erityisen huolellisella otteella saaden heidät myös tuntumaan mahdollisimman uskottavilta tapauksilta. Tarkoitan tietenkin uskottavuudella sitä, että olisin helposti voinut kuvitella tämän sortin ristiriitaisia ihmisiä näinkin vaarallisten tapahtumien keskelle oikeassa elämässä ja se johtuu enimmäkseen elokuvan nimekkäimpien näyttelijöiden mielettömistä roolityöskentelyistä. Suurin onnistuja oli mielestäni päähahmoa Kate Maceria esittävä Emily Blunt, joka vangitsi meidät kiehtovan omaperäisellä karsimallaan ja hyvin laajalla näyttelemisen ulottuvuudellaan. Rehellisesti sanoen en löytänyt yhdestäkään hahmosta mitään nostettavan arvoista negatiivisuutta tähän analyysiin käsiteltäväksi, sillä jokaikinen pelinappula - olkoot pieni tai suuri - tuntui kuuluvansa tarinaan tavalla tai toisella ja jokaikinen vaikutti toinen toisiinsa jonkin tasoisesti emotionaalisella tasolla.
Hahmojen rakenteet olivat itsessäänkin hyvin syväluotaavat, mutta heidän inhimilliset epätäydellisyydet tekivät heistä entistä kiehtovampia kokonaisuuksia, minkä vuoksi hahmoihin olikin sitten hyvin helppo luoda siteitä olkoot suojelevia tai epäileviä. Keskittyminen oli kutakuinkin aina keskitetty oikeisiin tahoihin ja upealla tavalla rytmitetysti, minkä vuoksi elokuva etenikin niin jouhevalla tavalla aaltoillen tarinakaartaan eteenpäin niinkin sulavan oloisesti. Tuntui ihan kuin tässä elokuvassa olisi ollut juuri tarpeeksi laatua ja syvyyttä saadakseen kaikki tärkeimmät palaset loksahtamaan paikoilleensa ja niin helpon oloisesti. Se oli myös hienoa nähdä kuinka asetelma ei ollut itsestään selvä tapaus, vaan pientä epäilystä tunsimme tiettyjen hahmojen motiiveja kohtaan.
Sen lisäksi minun on kyllä pakko nostaa ylös myös elokuvan kutkuttavan loistava tunnelma ja jännityksen ilmiömäisen nousujohteinen kasvu kohtauksissa. Näistä kahdesta upeasta aspektista saamme kyllä kiittää yksinoikeutetusti Denis Villeneuven mestarillista ohjausta ja Jóhann Jóhanssonnin selkäpiitä kutkuttavaa musiikkia, jotka yhdessä loivat mitä jännittävimpiä ja hypnoottisimpia kohtauksia ripoteltuna pitkin elokuvaa tasaisen tappavaan tahtiin katsojien aistien vastaanotettavaksi.
Sicario oli kokonaisuudessaan hyvin tunnelmallinen rikostrilleri, joka piti sisällään henkeäsalpaavia visuaalisia aspekteja, miltei täydelliset roolisuoritukset, tappavan räjähtäviä toimintakohtauksia, sekä yllättävän mieltävääntävän tarinan. Denis Villeneuve ei ole tähän mennessä onnistunut pettämään minua yhdenkään teoksensa kanssa ja taas jälleen kerran Sicarion avulla hän näyttää, että elokuvan ohjaaminen sujuu häneltä yhtä helposti kuin itse hengittäminen.
Tämä elokuva on ehdottomasti jokaisen kaduntallaajan katsastuksen arvoinen teos, vaikka inhorealistiset rikoselokuvat eivät välttämättä uppoaisikaan normaalisti omaan makuun. Jos ei muuta, niin elokuva ainakin tarjoaa aivan mielettömän visuaalisen kokemuksen ja arvaamattoman moniuloitteisen tarinan, jotka imaisevat katsojan kuin katsojan sen kutkuttavaan henkeen mukaan. Mahtava elokuva kaiken kaikkiaan!
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti