Uinu, uinu lemmikkini | Pet Sematary (1989) - arvostelu

Ohjaus: Mary Lambert

Pääosissa: Dale Midkiff, Denise Crosby, Fred Gwynne

Genre: Kauhu, Jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Varmasti tiedätte sen tunteen, kun olette selailemassa vanhoja elokuvia katsottavaksi ja eteen ilmestyy sellainen elokuva, joka perustuu johonkin teille tärkeään aiheeseen. Ette välttämättä oikein uskalla sitä katsoa siinä pelossa,ettei se olisi se kaikista osuvin teos omaan uniikkiin elokuvamakuun. Alkuperäinen, vuoden 1989 Pet Sematary on juuri tämän sortin teos minulle, josta olin hyvin epävarma. Alun skeptisyyden jälkeen rakkaudestani Stephen Kingin tuotantoon, minun vain täytyi katsastaa se heti kun se oli mahdollista, sillä tämä tietämättömyyden tunne häiriköi sieluani jo aivan liian pitkään tämän elokuvan osalta.

Tämä teos on siitä merkillinen kokonaisuus, että siinä tuntuu olevan sitä jotain hyvin vahvaa vetovoimaa, mikä saa katsojan täysin pauloihinsa. Se onnistuu saamaan katsojansa myös erityisen kiiinnostuneeksi hyvin mysteerisestä tapahtumaympäristöstään, sekä sen asuttamista hahmoistaan. Vaikka tämä vetovoima onkin läsnä jatkuvasti elokuvan aikana, se ei siltikään anna meidän investoitua täysillä tehoilla oikeastaan mihinkään. Antakaas kun selitän...

Tarina on suurimmaksi osaksi looginen ja järkeenkäypä tapaus, joka onnistuu nostamaan tarinan tärkeimpiä yksityiskohtia ylös moitteetta, mutta hyvin usein ne jää avaamatta kokonaan. Ne jätetään raolleen ikään kuin oman onnensa nojaan ja varsinaista syventymistä ei nähdä oikeastaan millään osa-alueella, vaikka alustus olisikin ihan esimerkillinen. Siihen tietenkin vaikutti suurimmaksi osaksi elokuvan tahditus, joka oli aivan liian tiuha tälle rikkaalle alkuperäismateriaalille. Se jatkuvasti etenee hyvin pinnallisesti nostaen tiettyjä teemoja ja yksityiskohtia ylös, jotka eivät kuitenkaan vaikuta katsojiin suoranaisesti oikeastaan millään tunnetasolla. Tarina tuntuu kokonaisuudessan vain kevyeltä pintaraapaisulta, joka olisi hieman paneutuvaisemmalla otteella voinut saada paljon hyvää aikaiseksi.

Elokuvan hahmot jäävät suurimmaksi osaksi tarinan aikana keskeneräisiksi ainakin jollain tasolla, vaikka potentiaalia olisi tälläkin osa-alueella ollut paljon enempäänkin. Louis Creed ja Jud Crandall olivat ehdottomasti elokuvan parhaiten rakennetut hahmot, jotka saivat meistä edes jonkin sortin otteen verrattuna muihin pelinappuloihin, jotka toimivat hyvin pinnallisella tasolla vain osittain päähahmoja tukevina osapuolina. Olisin kyllä rehellisesti sanoen kaivannut heiltäkin lisää syvyyttä, jotta hahmoihin olisi ollut helpompi luoda tunnepainoitteisia siteitä.

Tarinassa käsitellään kyllä ajoittain hyvin syvällisiä emotionaalisia teemoja, kuten esimerkiksi menneisyyden traumoja, shokeeraavia tragedioita ja hahmojen järjellisen ajattelumaailman sumentavia tunnepainoitteisia päätöksentekemisiä. Siltikin minusta tuntui, ettei näihin painaviin teemoihin asetettu tarpeeksi painoarvoa, jotta elokuvan kerryttämä emotionaalinen lataus saataisiin purettua oikealla tavalla katsojien vastaanotettavaksi. Tällä kertaa se lataus tuntui purkautuvan pelkästään shokkiefektin avulla, joka onnistui vain hetkeksi paralysoimaan katsojansa, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi pysyvästi, jotta se toimisi oletetulla tavalla.

Sivuhahmojen rakenteisiin olisin ehdottomasti toivonut enemmän pohjaa, jotta kaikki nämä shokeeraavat tapahtumat olisivat saaneet enemmän syvyyttä ja tunnelatausta aikaiseksi. Tuossa tapauksessa nämä tapahtumat olisivat luultavasti kyllä osuneet maaliinsa paljon keskittyneemmällä otteella ja samalla tuoneet vaadittavat tunteet paremmin pinnalle tehden näistä shokeeraavista kohtauksista entistä sydäntäriipaisevia kokonaisuuksia. Näilläkin eväillä kyllä maaleihin osuttiin ajoittain, mutta aika vaivalloisen oloisesti kuitenkin.

Sen lisäksi tietyt hahmoihin liittyvät yksityiskohdat hämäsivät minua erityisen paljon, kuten esimerkiksi Creedin perheen tyttären Ellien selvänäkijän taidot, joiden avulla hän pystyi näkemään unissaan pahaenteiset tapahtumat reaaliajassa olematta itse paikalla fyysisesti, jotka tapahtuivat lemmikkien hautuumaalla. Tuota yksityiskohtaahan ei ikinä avattu sen enempää elokuvassa, minkä vuoksi se jäi täydeksi mysteeriksi. Tämä taas näytti jälleen kerran sen, että kyseinen elokuva ei yksinkertaisesti tiennyt, että mitä sivujuonta voisi seurata oman varsinaisen tarinansa lisäksi. Kaikki aloitukset ja ideat jäivät suoraan sanottuna puolitiehen.

Vaikka Pet Sematary onkin hieman pintaa raapaiseva kokonaisuus, siinä on kyllä muutama ihan varteenotettavakin asia, joista saatiin melkein kaikki potentiaali puristettua näytölle. Näitä olivat esimerkiksi jännittävän tunnelman luominen, sekä äärimmäistä jännitystä siältävien kohtausten varsinainen kutkuttava prosessi. Elokuva onnistui ikään kuin näpäyttämään katsojaansa muutamalla mieleenpainuvan häiritsevällä otoksellaan, jotka saattavat olla etenkin perheen nuorimmille katsojille liian shokeeraavia näytettäväksi.

Ajoittain taustallakin tapahtuvat asiat saattoivat saada aikaan hyvin turvattoman olon katsojalle, kuten tässä tapauksessa esimerkiksi miljöön poikki menevä tie, joka rekkoineen loivat kyllä hyvin hirvittäviä ajatuksia tämän jatkuvan vaaratilanteen todennäköisistä lopputuloksista. Ohi kiitävät rekat toivat ikään kuin tietynlaista yllätyksellisyyttä ja odottamattomuutta tunnelmaan, vaikka tiellä ei tapahtuisikaan yhtikäs mitään. Tiesimme kuitenkin takaraivomme perukoilla, että tällainen potentiaalinen vaara oli kuitenkin läsnä ja hyvin mahdollinen. Se, jos mikä toi elokuvaan oman lisänsä.

Visuaaliset efektit ovat odotetustikin aikansa jo nähneet tässä elokuvassa, mutta yllätyin hyvin useaan otteeseen siltikin kuinka uskottavia jotkut käytännön efekteistä olivat. Kuvaus oli suurimmaksi osaksi hyvin miellyttävää katseltavaa, kuten myös sen tuoma värimaailma, joka huokui sekä lämpimiä ja toiveikkaita, että hyvin kylmiä ja kolkkoja värilajitelmia tuoden elokuvan tunnelmaankin oman toimivan osasensa.

Luulen kyllä, että Pet Sematary tulee olemaan aina klassikon asemassa, vaikkei kovin tasokas olekaan rakenteeltaan. Vaikka elokuva kiirehtii tarinansa läpi kekisttymättä tarpeeksi tärkeisimpiin aspekteihinsa, voin kyllä myöntää, että elokuvassa on kyllä siitä huolimatta jotain erityislaatuista. En ole yhtään yllättynyt, että kyseistä teosta rakastetaan niin paljon, mutta elokuvana se ei kuitenkaan yllä muiden Stephen Kingiin perustuvien klassikoiden tasolle, vaikka viihdyttävän rakastettava onkin kokonaisuudessaan. Tykkäsin siitä toisella katsastuskerralla hieman enemmän, mutta olen edelleen sitä mieltä, että tämä elokuva kamppailee hyvin tiuhan tahdituksensa, sekä liiankin pintapuolisen tarinankerrontansa kanssa tehden kokonaisuudestaan kuin sadan metrin juoksun konsanaan.

Näin kolmekymmentä vuotta myöhemmin voin kyllä varmuudella sanoa, että uudelleenfilmatisointi on ihan paikallaan, vaikka monet saattavatkin olla ehkä eri mieltä ollessaan niin kiintyneitä tähän klassikkoon. Uusi versio tulee ehdottomasti aiheuttamaan automaattisesti vastakkainasettelua ja vertailua näiden kahden teoksen välillä, mutta se kuuluu asiaan ja on ihan kiinnostavaakin nähdä, että miltä kantilta tekijät lähtivät samaista rikasta alkuperäismateriaaliaan avaamaan uudessa adaptaatiossaan.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 5.4.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com