Ohjaus: Kevin Kölsch, Denis Widmyer
Pääosissa: Jason Clarke, John Lithgow, Amy Seimetz,
Jeté Laurence, Obssa Ahmed, Alyssa Brooke Levine
Jeté Laurence, Obssa Ahmed, Alyssa Brooke Levine
Genre: Kauhu, Jännitys
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Tämä elokuva ei ole välttämättä kaikista mukaansatempaavin tapaus, ainakaan näin yleisesti ottaen jos muiden mielipiteisiin on uskomista, mutta minulle se ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia ainakaan sillä osa-alueella. Ymmärrän kyllä, jos se saattoi monista tahoista ehkä tuntua pitkäveteiseltä ja hitaahkolta toteutukseltaan, mutta koska olin jo valmiiksi perehtynyt tarinaan, aiheeseen ja sen tiettyihin yksityiskohtiin, elokuva tuntui ehdottomasti paremmin nidotulta kokonaisuudelta.
Jos tunnelmasta voidaan sanoa jotain mainitsemisen arvoista, niin sanotaan nyt niin, että alussa se vähän haki itseään ja varsinaista tyyliään. Kuitenkin hyvin aikaisessa vaiheessa elokuva onnistui löytämään kultaisen keskitiensä, jota pitkin kulkea lopun matkanaan. Se ei ollut tietenkään yhtä kaoottinen, hirvittävä tai selkäpiitä hivelevä, kuin esimerkiksi alkuperäisessä elokuvassa, mutta sen voin kyllä sanoa, että se ajoi kyllä asiansa. Elokuvan kuvaustyyli oli erittäin kaunista katseltavaa ja ohjaajat Kevin Kölsch ja Denis Widmyer selkeästi tuntuivat tietävän mitä halusivat saada siitä irti, kuin myös miljöön värimaailmasta, joka oli mielestäni aivan mielettömän upeaa silmäkarkkia ainakin itselleni.
Etenkin metsän perukoilla lymyilevällä lemmikkien hautuumaalla tumma, kolkko ja sumuinen tunnelma toi käsittämättömän ''kingmäisen'' kosketuksensa näytölle, jota pystyi vain lumoutuneena seurailemaan sivusta haukkoen henkeään sen näyttävyydestään. Hahmot olivat sekä elokuvan parhaimpia aspekteja, että myös
valitettavasti heikoimpia. Lukuunottamatta hyvin helposti lähestyttävää Louis Creediä,
elokuvan muu hahmokaarti ajaa kyllä asiansa, mutta epäonnistuu tuomaan
mitään sen syvällisempää tarinan täytteeksi, vaikka toki yritystäkin on.
Esimerkiksi Creedin perheen äidin Rachelin taustatarina tuntuu olevan hyvä sivujuonne hahmon traumaattiseen lapsuuteen, mutta se ei kuitenkaan varsinaisesti onnistu avaamaan Amy Seimetzin hahmoa tarpeeksi paljon, jotta siihen voisi investoitua itse sen kummemmin. Shokkiarvoa taustatarinalla tietenkin on, kuten alkuperäisessäkin elokuvassa, mutta varsinaista painoarvoa ja tunteiden purkausta se ei kuitenkaan aiheuta. Yllätyksekseni Jason Clarken näyttelemä Creedin perheen isä Louis oli heittämällä hahmoista samaistuttavin. Hänen kasvava epätoivonsa ja tuskansa tulee elokuvan aikana erityisen hyvin esille etenkin tarinan keskivaiheen jälkeen, jolloin asetelma rupeaa muuttamaan muotoaan äkillisten käänteiden seurauksena.
John Lithgow'n näyttelemä Jud Crandall oli taas oiva askelkivi Louisin tunteellisessa matkassa, mutta kovin syvällistä sidettä emme elokuvan aikana hänen hahmoonsa kuitenkaan saaneet luotua. Kuten monet muutkin päähahmoa kannattelevat hahmot, Lithgow'n tapaus ajoi kyllä asiansa, vaikka olikin suurimmaksi osaksi hyvin yksipuolinen kokonaiskuvasta katsoen. Näiden lisäksi yllätyin kuinka hyvin Winston Churchill nimeä kantava kissa oli tässä elokuvassa saatu niin tottelevaiseksi. Oli muuten heittämällä parempi ''roolisuoritus'' tältä kissalta verrattuna alkuperäisen elokuvan kissaan.
Kauhun elementit olivat kyllä tiukasti läsnä tässä elokuvassa ja hyvin paljon nojattiinkin modernin ajan kauhun yleisimpään metodiin - säikyttely-efektin voimaan. Toki monille tämä tekniikka saattaa vaikuttaa jo hyvin vanhalta ja täysin puhki kulutetulta konseptilta, mutta tähän kyseiseen elokuvaan se siltikin tuntuu ajoittain sopivan. Se toi kokonaisuuteen jossain määrin odottamattomuuden tunnetta, mikä teki ihan hyvää muuten hitaasti syttyvälle tarinalle. Muutama kohtaus onnistui kyllä säikäyttämään minut sisäisesti toden teolla, vaikka tiesinkin jo valmiiksi näiden kohtausten aikana, että kohta tulee rytisemään ja kovaa.
Oli myös ihanaa nähdä tämän elokuvan aikana muutamia suoria ja selkeitä viittauksia alkuperäiseen elokuvaan. Esimerkiksi muutamat nostalgiset kohtaukset, hahmojen tutut hokemat, sekä hyvin hienovaraiset yksityiskohdat, kuten yksi pienen pieni leikkuuveitsi, joka oli täysin saman mallinen kappale kuin alkuperäisessä elokuvassa käytettävä teräase. Sen lisäksi yllätyksekseni tarinaan oli tuotu ripaus mytologiaa Wendigon muodossa.
Tuon tarun mukaan yliluonnollinen olento herättelee kuolleita eloon, kun ruumiita haudataan lemmikkien hautuumaan happamaan multaan ja sen lisäksi yllyttää eksyneet ihmiset yleisimmin kannibalismin kaidalle tielle. Sen kolikon kääntöpuolena oli kuitenkin sellainen asetelma, että kuolleista heränneet nousevat aina astetta tai paria kierompana ja yleensä myös vaarallisempana versiona itsestään. Näitä pieniä miellyttäviä viittauksia oli ripoteltu pitkin elokuvaa hyvin hienovaraisella tavalla tyrkyttämättä niitä liiakseen.
Uinu, uinu lemmikkini on yllättävän hyvä uudelleenfilmatisointi, joka ei ainoastaan nosta tasoaan viime yrityksestä tarinankerrontansa näkökulmasta, vaan onnistuu myös teknisellä puolella päivittämään tämän hirvittävän selkäpiitä karmivan kokonaisuuden uuden sukupolven koettavaksi. Toki hahmoihin olisi aina voinut syventyä entistä enemmän tässäkin elokuvassa, mutta onneksi se kuitenkin suoriutuu muilla osa-alueilla erityisen hyvin tehden kokonaisuudesta hyvin positiivisen yllätyksen.
Kokeilkaa ehdottomasti elokuvaa, mutta kuten mainitsin aiemmin se ei välttämättä ihan kaikille uppoa samalla tavalla kuin minulle ja etenkään silloin, jos olette Mary Lambertin alkuperäisen näkemyksen suurimpia kannattajia. Lähtekää liikkeelle mahdollisimman avoimella mielellä, niin voin vaikka luvata, että elokuva kyllä onnistuu viemään teidät mukanaan ja voittamaan lopulta puolelleen.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 7.4.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
''Sometimes dead is better.''
Tämän elokuvan odotusarvot olivat olleet ensimmäisen katsastuksen ohessa hyvin nousujohteisella tasolla ja olen kyllä luottavaisin mielin elokuvaa odottanutkin. Kyseessä on jo kolmas katsastuskerta, joten tutuksi olen itselleni teoksen jo tehnyt. Koitin olla mahdollisimman neutraali odotuksieni kanssa tälläkin kerralla, mutta rehellisesti sanoen sisälläni suorastaan kuohui kuin odotuksen lumivyörynä konsanaan.
Tämän elokuvan odotusarvot olivat olleet ensimmäisen katsastuksen ohessa hyvin nousujohteisella tasolla ja olen kyllä luottavaisin mielin elokuvaa odottanutkin. Kyseessä on jo kolmas katsastuskerta, joten tutuksi olen itselleni teoksen jo tehnyt. Koitin olla mahdollisimman neutraali odotuksieni kanssa tälläkin kerralla, mutta rehellisesti sanoen sisälläni suorastaan kuohui kuin odotuksen lumivyörynä konsanaan.
Mary Lambertin ohjaama alkuperäinen Uinu, uinu lemmikkini-adaptaatio on monen sydämessä yksi parhaimpia kauhuelokuvia monesta ihan hyvästäkin syystä, mutta itse tiedostan kuitenkin sen heikohkon kokonaisuuden, vaikka tykkäänkin elokuvasta suurimmaksi osaksi. Alkuperäinen versio on kasvanut minuun jo uusintakatsastusten myötä, mutta mielestäni oli jo korkea aika näin kolmenkymmenen vuoden jälkeen koettaa adaptoida kyseinen kutkuttava tarina uudelleen nykypäivän tekniikan tasolle, jossa mahdollisuudet olisivat kyllä mihin vain.
Stephen Kingin kirjat ovat minulle yhdessä ikään kuin Raamattu. Hän on ainoa kirjailija, joka onnistuu saamaan minut kirjan ääreen, koska en ole missään nimessä mikään kirjatoukka. Jokin näissä Kingin miljöissä ja hahmoissa saavat minut ihan uppoutuneeksi ja hyvin innostuneeksi, enkä ole ihan varma, että mikä se varsinaisesti on. Hänen tuotantonsa vain tuntuu uppoavan missä muodossa tahansa ja joka kerralla. Mitenkäs ne yksityiskohdat tässä elokuvassa toimivat sitten? Uppoudutaan analysoimaan....
Elokuvalla on siinä mielessä kiinnostava asetelma, että se tuntuu enemmänkin Mary Lambertin alkuperäisen elokuvan uudelleenfilmatisoinnilta, kuin varsinaisen Uinu, uinu lemmikkini-kirjan adaptaatiolta. Tarinan painopisteet osuvat aikalailla samoihin käänteisiin ja yksityiskohtiin kuin aiemmassakin versiossa, mutta niitä on hyvin laadukkaasti onnistuttu muuttamaan, vaihtamatta tarinan suuntausta ja perimmäistä ideaa. Nämä muutokset ovat itsessäänkin erittäin kiinnostavia ja kiehtovia tapauksia, vaikka pitävätkin tarinan käytännössä suhtkoht samana.
Elokuvalla on siinä mielessä kiinnostava asetelma, että se tuntuu enemmänkin Mary Lambertin alkuperäisen elokuvan uudelleenfilmatisoinnilta, kuin varsinaisen Uinu, uinu lemmikkini-kirjan adaptaatiolta. Tarinan painopisteet osuvat aikalailla samoihin käänteisiin ja yksityiskohtiin kuin aiemmassakin versiossa, mutta niitä on hyvin laadukkaasti onnistuttu muuttamaan, vaihtamatta tarinan suuntausta ja perimmäistä ideaa. Nämä muutokset ovat itsessäänkin erittäin kiinnostavia ja kiehtovia tapauksia, vaikka pitävätkin tarinan käytännössä suhtkoht samana.
Tämä elokuva ei ole välttämättä kaikista mukaansatempaavin tapaus, ainakaan näin yleisesti ottaen jos muiden mielipiteisiin on uskomista, mutta minulle se ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia ainakaan sillä osa-alueella. Ymmärrän kyllä, jos se saattoi monista tahoista ehkä tuntua pitkäveteiseltä ja hitaahkolta toteutukseltaan, mutta koska olin jo valmiiksi perehtynyt tarinaan, aiheeseen ja sen tiettyihin yksityiskohtiin, elokuva tuntui ehdottomasti paremmin nidotulta kokonaisuudelta.
Jos tunnelmasta voidaan sanoa jotain mainitsemisen arvoista, niin sanotaan nyt niin, että alussa se vähän haki itseään ja varsinaista tyyliään. Kuitenkin hyvin aikaisessa vaiheessa elokuva onnistui löytämään kultaisen keskitiensä, jota pitkin kulkea lopun matkanaan. Se ei ollut tietenkään yhtä kaoottinen, hirvittävä tai selkäpiitä hivelevä, kuin esimerkiksi alkuperäisessä elokuvassa, mutta sen voin kyllä sanoa, että se ajoi kyllä asiansa. Elokuvan kuvaustyyli oli erittäin kaunista katseltavaa ja ohjaajat Kevin Kölsch ja Denis Widmyer selkeästi tuntuivat tietävän mitä halusivat saada siitä irti, kuin myös miljöön värimaailmasta, joka oli mielestäni aivan mielettömän upeaa silmäkarkkia ainakin itselleni.
Esimerkiksi Creedin perheen äidin Rachelin taustatarina tuntuu olevan hyvä sivujuonne hahmon traumaattiseen lapsuuteen, mutta se ei kuitenkaan varsinaisesti onnistu avaamaan Amy Seimetzin hahmoa tarpeeksi paljon, jotta siihen voisi investoitua itse sen kummemmin. Shokkiarvoa taustatarinalla tietenkin on, kuten alkuperäisessäkin elokuvassa, mutta varsinaista painoarvoa ja tunteiden purkausta se ei kuitenkaan aiheuta. Yllätyksekseni Jason Clarken näyttelemä Creedin perheen isä Louis oli heittämällä hahmoista samaistuttavin. Hänen kasvava epätoivonsa ja tuskansa tulee elokuvan aikana erityisen hyvin esille etenkin tarinan keskivaiheen jälkeen, jolloin asetelma rupeaa muuttamaan muotoaan äkillisten käänteiden seurauksena.
John Lithgow'n näyttelemä Jud Crandall oli taas oiva askelkivi Louisin tunteellisessa matkassa, mutta kovin syvällistä sidettä emme elokuvan aikana hänen hahmoonsa kuitenkaan saaneet luotua. Kuten monet muutkin päähahmoa kannattelevat hahmot, Lithgow'n tapaus ajoi kyllä asiansa, vaikka olikin suurimmaksi osaksi hyvin yksipuolinen kokonaiskuvasta katsoen. Näiden lisäksi yllätyin kuinka hyvin Winston Churchill nimeä kantava kissa oli tässä elokuvassa saatu niin tottelevaiseksi. Oli muuten heittämällä parempi ''roolisuoritus'' tältä kissalta verrattuna alkuperäisen elokuvan kissaan.
Kauhun elementit olivat kyllä tiukasti läsnä tässä elokuvassa ja hyvin paljon nojattiinkin modernin ajan kauhun yleisimpään metodiin - säikyttely-efektin voimaan. Toki monille tämä tekniikka saattaa vaikuttaa jo hyvin vanhalta ja täysin puhki kulutetulta konseptilta, mutta tähän kyseiseen elokuvaan se siltikin tuntuu ajoittain sopivan. Se toi kokonaisuuteen jossain määrin odottamattomuuden tunnetta, mikä teki ihan hyvää muuten hitaasti syttyvälle tarinalle. Muutama kohtaus onnistui kyllä säikäyttämään minut sisäisesti toden teolla, vaikka tiesinkin jo valmiiksi näiden kohtausten aikana, että kohta tulee rytisemään ja kovaa.
Oli myös ihanaa nähdä tämän elokuvan aikana muutamia suoria ja selkeitä viittauksia alkuperäiseen elokuvaan. Esimerkiksi muutamat nostalgiset kohtaukset, hahmojen tutut hokemat, sekä hyvin hienovaraiset yksityiskohdat, kuten yksi pienen pieni leikkuuveitsi, joka oli täysin saman mallinen kappale kuin alkuperäisessä elokuvassa käytettävä teräase. Sen lisäksi yllätyksekseni tarinaan oli tuotu ripaus mytologiaa Wendigon muodossa.
Tuon tarun mukaan yliluonnollinen olento herättelee kuolleita eloon, kun ruumiita haudataan lemmikkien hautuumaan happamaan multaan ja sen lisäksi yllyttää eksyneet ihmiset yleisimmin kannibalismin kaidalle tielle. Sen kolikon kääntöpuolena oli kuitenkin sellainen asetelma, että kuolleista heränneet nousevat aina astetta tai paria kierompana ja yleensä myös vaarallisempana versiona itsestään. Näitä pieniä miellyttäviä viittauksia oli ripoteltu pitkin elokuvaa hyvin hienovaraisella tavalla tyrkyttämättä niitä liiakseen.
Kokeilkaa ehdottomasti elokuvaa, mutta kuten mainitsin aiemmin se ei välttämättä ihan kaikille uppoa samalla tavalla kuin minulle ja etenkään silloin, jos olette Mary Lambertin alkuperäisen näkemyksen suurimpia kannattajia. Lähtekää liikkeelle mahdollisimman avoimella mielellä, niin voin vaikka luvata, että elokuva kyllä onnistuu viemään teidät mukanaan ja voittamaan lopulta puolelleen.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 7.4.2019
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Tää pitäs nähä vaik omat epäilyni on näistä uudelleenfolmatisoinneista. Tykkäsin niin kovin siitä originellista 😊
VastaaPoistaYmmärrän hyvinkin tilanteesi. Jos tykkäät alkuperäisestä teoksesta, tämä saattaa jakaa omat mielipiteesikin. Itse tykkäsin tästä, koska se oli mielestäni selkeästi parempi kokonaisuus verrattuna alkuperäiseen teokseen. Alkuperäinen taas onnistui joissain yksittäisissä yksityiskohdissa olemaan parempi kuin uusi.
Poista