Stranger Things | Kausi 1 (2016) - arvostelu

Luojat: Matt Duffer, Ross Duffer

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Finn Wolfhard, Winona Ryder,
David Harbour, Gaten Matarazzo, Caleb McLaughlin, Cara Buono,

Natalia Dyer, Charlie Heaton, Joe Keery, Matthew Modine

Genre: Fantasia, Kauhu, Scifi

Jaksoja: 8

Muistan kuin eilisen kuinka tätä uunituoretta Netflix-sarjaa ylistettiin maailmalla maasta taivaisiin, kun itse olin kuitenkin tuolloin liikenteessä astetta epäilevämpänä osapuolena. En oikein osannut kuvitella tämän olevan ihan niin hyvä, miten paljon sitä oli jo ehditty ylistää siihen mennessä, mutta tietenkin toivoin, että aikani ei menisi hukkaan sarjaa seuratessa. Järkyttävän suuren hehkutuksen vuoksi en halunnut aloittaa sarjaa heti ensimmäisten viikkojen aikana, jotta se ei vaikuttaisi minuun millään tavalla ennen omaa varsinaista katsastusta. Halusin kokea tämän mahdollisimman vähin odotuksin ja avoimin mielin, jotta saisin mahdollisimman autenttisen kokemuksen koettua.

Kuvitteellisessa Hawkinsin kaupungissa Indianan osavaltiossa Yhdysvalloissa pääsemme seuraamaan neljän kaksitoistavuotiaan pojan kaveririnkiä, joka joutuu eräänä päivänä yllättäen kokemaan astetta merkillisemmän tapahtuman, jossa yksi pojista, Will Byers, katoaa jäljettömiin ajaessaan kotiin pyörällään jo tavaksi muuttuneesta Dungeons and Dragons-peli-illasta. Hänen ystävänsä Mike, Dustin ja Lucas; perheen äiti Joyce ja isoveli Jonathan; sekä poliisipäällikkö Jim Hopper poliisivoimineen pyrkivät etsiä Williä parhaansa mukaan, mutta tuloksetta, kunnes hyvin pian katoamisen jälkeen kuvioihin sekaantuu psykokinesiaa omaava tyttö. Tämä väittää tietävänsä Willin sijainnin, kun tätä etsivä Yhdysvaltain hallinnon alaisuudessa toimiva järjestö yrittää peitellä totuutta kaikin mahdollisin tavoin siinä sivussa. Kuinka merkillisiksi asiat muuttuvat, kun niiden todellinen laita alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan ja selkeytymään kaikkien peittelyjen alta?

Stranger Things on siitä miellyttävä sarja jo konseptiltaan, että se on saanut kaiken inspiraationsa 1980-luvun kulttuurista sekä elokuvien, että kirjojen muodossa. Isoimpina keulakuvina toimivat sarjan luojille Dufferin veljeksille hyvin korkeassa asemassa majoittuvat elokuvaohjaajat Steven Spielberg ja John Carpenter, sekä lukuisten jännityskirjallisuuden kannattajien ehdottomiin suosikkeihin kuuluva legendaarinen Stephen King. Nämä vaikutteet selkeästi puskevat näytölle erilaisin viittauksin ja tunnelmallisin ratkaisuin sarjan ensiminuuteilta viimeisiin hetkiin asti. Hyvänä esimerkkinä toimii sarjan oma tunnusmusiikki, joka omaa nostalgisen tunnelman, tarttuvan melodian ja saa heti mysteerisyydellään katsojan innostuneeksi tulevasta.

Sarjassa on kokonaisuudessaan hyvin salaperäinen tunnelma, joka ei pelkästään kiehdo mysteerisellä salamyhkäisyydellään, vaan myös upealla tilannetajullaan. Tämä uskottavan normaalilta vaikuttava ympäristö onnistutaan niin vakuuttavasti muuttamaan joksikin aivan fantastisen monimutkaiseksi kokonaisuudeksi, joka ei ainoastaan saa katsojaa uppoutumaan hyvin mysteeriseen ja oikukkaaseen maailmaan, vaan myös jatkuvasti yllättää sen mielettömällä ulottuvuudellaan ja monikerroksisuudellaan.

Willin valitettava katoaminen laukaisee massiivisen sarjan eriskummallisia tapahtumia, jotka avaavat tämän uuden salaperäisen maailman ovet kuin tyhjästä. Kokonaisuus on sen verran hyvin tahditettu ja tasapainotettu, että sarjan alusta asti katsojalta katoaa sekä kaikenlainen ajantaju, että olematon tylsyyden tunne. Katsojan näkökulmasta katsoen sarja tuntuu pelaavan kanssamme yllättävän viihdyttävää ''pallon heittely''-peliä, jonka aikana tarinassa sattuu tapahtumaan jotain merkillistä, mikä luonnollisesti herättää katsojan hämmennyksen ja sen mukana tulevat automaattisesti myös lukuisat kysymykset, joita heitämme ikään kuin takaisin vastaukseksi.

Yritän tällä siis sanoa, että aina kun sarja paljastaa jotain hyvin erikoisia yksityiskohtia tarinaan liittyen, tilalle vaanivat aina vain uudet kysymykset, jotka taas pitävät huolen siitä, että katsoja jäisi seuraamaan tarinan eskaloitumista yhä pidemmälle ja pidemmälle kiinnostuen samalla aiheesta yhä enemmän ja enemmän. Jatkuvien kysymysten virta ei siis tässä tapauksessa ole negatiivinen asia, koska näiden kysymysten avulla sarja vangitseekin katsojan luomaan omia johtopäätöksiä ja teorioita tämän kuvitteellisen maailman eriskummallisten tapahtumien pohjalta.

Mysteerin ratkaiseminen tuo mukanaan mitä fantastisimpia ulottuvuuksia ja laadukasta syventymistä sekä itse maailmaan, että sen syväluotaaviin hahmoihin. Sarjan laukomat konfliktit hankaloittavat matkaa ja testaa hahmojen välisiä suhteita ja siteitä ankaralla otteella. Sarjan hahmot rakennetaan erittäin vakuuttavalla tavalla ja lähes jokaikiseen hahmoon tarttuu matkan varrella tiukasti kiinni. Se on myös hienoa nähdä, että tässä mysteerisessä asetelmassa valinnanvaraa löytyy emotionaalisille siteille vaikka muille jakaa. Kyseisessä sarjassa ei ole yhtä ja ainoaa päähenkilöä, johon jokaisen kuuluisi investoitua yksinään toivoessaan tämän parasta, vaan katsojalla on lukuisia vaihtoehtoja valita mieleisimpiä hahmoja kannatettavaksi, jos ei jostain syystä haluaisi kaikkia kannattaa.

Hahmot tuntuvat kokonaisuudessaan hyvin autenttisilta ja helposti samaistuttavilta tapauksilta. Esimerkiksi nämä kaksitoista vuotiaat ystävykset käyttäytyvät ihan samalla tavalla, kuin me katsojat itse olemme joskus luultavasti käyttäytyneet heidän iässään, mikä tekee heidän hahmoista erittäin helpostilähestyttäviä ja samaistuttavia. Ei ainoastaan se, että heidän käytös mukailee autenttisesti oikeiden lasten käytöstä, mutta sarjaan laadittu hahmojen välinen dialogi on niin vakuuttavasti osattu perusteiltaan tuoda maanpinnalle, että kokonaisuus pysyy hyvin uskottavana ja laadukkaana alusta loppuun asti, tekijöiden rakentaessa tätä autenttisuutta pienien yksityiskohtien kautta omaan loistoonsa.

Stranger Thingsin aikana hahmot saavat hyvin syväluotaavia ja perusteellisia tarinakaaria, jotka sitten maksavat emotionaalisesti hyvin itsensä takaisin tämän tuotantokauden lopussa. Sekin on myös hyvin vakuuttavaa, että sarja ei ainoastaan onnistu pohjustamaan ja kasvattamaan vaan yhden käden sormien verran hahmoja moniuloitteisiksi kokonaisuuksiksi, vaan niitä on onnistuttu nostamaan tyhjästä kuin rikkaruohosatoa, joiden avulla sarjan tekijöillä avautuu vaikka mitä mielettömiä mahdollisuuksia sarjan jatkoa ajatellen. Vaikka toki pidinkin hyvin paljon jokaikisen hahmon tarinakaaresta, mielestäni kaksi hahmoa nousivat omissa silmissäni jossain määrin muiden ylitse, kun puhutaan syväluotaavasta rakentamisesta ja kasvattamisesta.

Eleven on sarjan ehdoton keskipiste, jota Millie Bobby Brown näyttelee palkintoja kahmivalla tavalla hahmonsa vähäsanaisuudesta huolimatta. Tämä hahmo näyttää sen, että ilmeillä ja eleillä pystyy kyllä saamaan hahmon toimimaan etunenässä, jos tietää mitä tekee. Toisena esimerkkinä nostaisin uusimmasta Hellboy-elokuvasta tutun David Harbourin hahmon, Hawkinsin poliisipäällikkö Jim Hopperin, joka kasvaa kahdeksan jakson aikana hyvin sarkastisesta skeptikosta hyvin vakuuttuneeksi uskojaksi, joka monien eriskummallisten asioiden aikana muuttaa käsitystään maailmasta ja sen mahdollisuuksista. Jos rehellisesti puhutaan, niin nostaisin kahden hahmon sijaan lähes jokaikisen hahmon pöydälle ihan vain sen takia, että niihin kaikkiin on selkeästi lähestytty huolellisesti ja perusteellisesti, mitä ei kovin monessa sarjassa kuitenkaan näe etenkään näissä määrissä.

On varmaan myös sanomattakin selvää, että kaikki suorittajat ovat täydellisiä rooleissaan, eikä yhdestäkään suorittajasta paistanut läpi epävarmuus tai ailahtelevuus, mikä kyllä nostattaa sarjan uskottavuutta aina hurjasti. Näyttelijöiden kemiat täsmäävät moitteettomasti toisiinsa ja etenkin lasten välinen tekeminen on aivan fantastista seurattavaa näin sivusta katsovalle. Lasten ystävyyssuhteet muistuttavat ajoittain Stephen Kingin romaanista adaptoidun It-elokuvan lasten kemioita, jotka yhtälailla vaikuttavat kokonaisuutena elokuvan tunnelmallisuuteen ja autenttisuuteen mielettömän upeasti.

Sarjan luoneet Dufferin veljekset rakastavat 1980-lukua sekä käytännön efektejä ja se myös näkyy tässä sarjassa hyvin selkeästi. Kahdeksan jakson aikana veljekset viljelevät viittauksia kolmestakymmenestä kahdeksasta elokuvasta, seitsemästä televisiosarjasta, seitsemästä videopelistä, kahdesta sarjakuvakokonaisuudesta sekä seitsemästä kirjailijan työstä ripoteltuna pitkin sarjaa itse luomuksista kyseisten teosten lukuisiin lainauksiin. Viittausten lisäksi sarjassa on jopa vaarallisen paljon yhtäläisyyksiä muihin elokuviin ja pop-kulttuurisiin yksityiskohtiin, jotka normaalisti söisivät sarjan omaperäisyyttä massiivisesti, mutta onneksemme Dufferin veljekset onnistuvat kuitenkin nostamaan oman alkuperäisen konseptinsa valokeilaan kaiken muun koristeellisen edelle.

Sarjan visuaalinen ilme on miellyttävää miltei kokoaisuudessaan muutamia yksittäisiä seikkoja lukuunottamatta. Kuvaustekniikka on erittäin vaikuttavaa ja aistikkaan innovatiivista. Visuaalisissa efekteissä käytännön toimia on yritetty käyttää mahdollisimman paljon hyväksi välttäen suuria visuaalisia efektikokonaisuuksia ja muita visuaalisia lisäyksiä. Ne myös näyttävät erittäin hyviltä näin jälkeenpäin puidittuna. Tosin ajoittain sarjassa on sen verran eriskummallisempia asioita meneillään, että pelkillä käytännön efekteillä ei välttämättä kovin pitkälle pötkittäisi, minkä vuoksi muutamien yksityiskohtien kanssa on tehty poikkeuksia.

Stranger Thingsin ensimmäinen tuotantokausi niputetaan erityisen huolellisesti yhteen samalla viitaten hyvin selkeästi tarinan jatkoon, jota olisimme muutenkin joka tapauksessa toivoneet. Kyseisen kauden aikana on jätetty tarkoituksella sen verran kysymyksiä roikkumaan näin jatkoa ajatellen, että se jättää katsojan hyvin kiinnostuneeksi seuraavan luvun suuntauksesta ja tarinan seuraavasta eskaloitumisesta. Tämä kausi onnistui sitomaan monta keskeistä lankaa nätisti yhteen leikitellen samalla efektiivisillä juonenkäänteillä ja mielettömän tunnelmallisella luonteellaan pitkin jokaikistä jaksoa.

Sen vielä ohimennen mainitsen, että venäjän kielen käyttö tässä sarjassa on hyvin autenttista ja ehkä jopa parasta mihin olen amerikkalaisessa tuotannossa tähän asti törmännyt. Jos pidätte 1980-luvun elokuvista, siihen aikaan heijastavasta pop-kulttuurista, sekä Stephen Kingin kirjallisuudesta, tulette arvostamaan kyseistä sarjaa erittäin paljon pelkästäänkin lukuisten viittausten ja yksityiskohtien valossa. Netflixin Stranger Things on ehdoton pakkokatsastus jokaiselle, jos mielii mukaansatempaavaa jännitystä ja mysteeriyttä elämäänsä. Se lukeutui myös ehdottomasti omiin suosikkeihini jo nähtyäni ensimmäisen kauden, joten odotin vesi kielellä seuraavaa tuotantokautta...

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 1.7.2019

Lähteet: kansikuva ja sarjan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com