Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie,
Emile Hirsch, Margaret Qualley, Timothy Olyphant,
Julia Butters, Austin Butler, Dakota Fanning
Genre: Komedia, Draama
Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia
Katsottuani ja arvosteltuani kaikki Quentin Tarantinon elokuvat parin viimeisen viikon aikana, oli aika sitten vihdoin hypätä siihen herran varsinaiseen uutukaiseen, johon valmistauduin niin huolellisesti ja perinpohjaisesti. Kävimme Elokuvan taikaa -arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa katsastamassa kyseisen teoksen varsinaista julkaisuviikkoa edeltävään pressinäytökseen ja olimme hyvin innostuneita. Vaikka olimmekin erittäin innoissamme, että näkisimme Tarantinon uusinta uutta ennakkoon muutaman vuoden tauon jälkeen, pienet pelot olivat kuitenkin läsnä siitä, että yltäisikö elokuva millään massiivisiin odotuksiin vai alisuorittaisiko se lopulta ikävästi. Selvitetään se yhdessä...
Kuihtunut näyttelijä Rick Dalton, sekä hänen oma sijaisnäyttelijänsä ja stunttimiehensä Cliff Booth yrittävät nousta Hollywoodin kuihtuvan kultaisen ajan parrasvaloihin elokuva-alalla vuoden 1969 Los Angelesissa. Kun tehokaksikko matkallaan huipulle yllättäen törmää erikoisiin esteisiin ja konflikteihin, he aloittavat toiminnoillaan vahingossa ikävemmän tapahtumaketjun, joka saattaa pahimmassa tapauksessa koitua heidän omaksi kohtalokseen.
Heti alkuun on pakko kyllä mainita, että mitä aiempiin ohjaaja Tarantinon tuotoksiin tulee, niin ne ovat suurimmaksi osaksi siitä mielettömiä kokonaisuuksia, että niihin pystyy katsojana yrittämättäkin uppoutumaan hyvin helposti ja moitteettomasti. Siihen vaikuttaa upeasti käsikirjoitettu sekä niputettu tarina, syväluotaavat sekä hyvin persoonalliset hahmot ja mestarillisesti viritetty tunnelma, jotka yhdessä keräävät kaiken materiaalin upean yhtenäiseksi ja laadukkaaksi kokonaisuudeksi.
Once Upon a Time... in Hollywood on siitä erityinen elokuva, että sen voisi käytännössä laskea puhtaaksi rakkauskirjeeksi itse elokuvatuotannolle ja sen prosessille. Pääsemme jopa ajoittain elokuvan sisällä kokemaan kuinka hahmomme elävät muutoksen ajan hetkiä liikkuvien kuvien teon parissa vuoden 1969 Hollywoodissa. Kaiken tämän lisäksi tarina kuitenkin käsittelee myös muitakin painavia teemoja, sekä hirvittäviä tapahtumia, joista Tarantino on onnistunut yllättävän toimivasti muovaamaan uskomattoman yhteneväisen kokonaisuuden.
Nämä tapahtumat ja yksityiskohdat oikovat hieman historiaa, mutta se onkin tässä parasta, että elokuvassa yritetään aktiivisesti tuoda omia näkemyksiä ja ideoita käyttäen kuitenkin lähteenä oikeita ja käänteentekeviä tapahtumia. Vanhanajan Hollywoodin tunnelma on vakuuttavasti esitetty elokuvan aikana erilaisin metodein. Elokuvan aikana pyörii lukuisia televisiomainoksia, erilaisia radio-ohjelmia, sekä mukaansatempaavaa vanhanaikaista kappaleita, jotka kellertävän väripaletin kanssa tuovat yhdessä hyvin autenttiselta vaikuttavan ympäristön hahmojen tallusteltavaksi. Tuotannollisesti elokuva on siis kunnossa, vailla mitään valittamista...
Elokuvassa seurataan montaa hahmoa ja tarinakaarta, jotka yhdistyvät toisiinsa alussa ''tarantinomaisen'' löyhästi, mutta mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä enemmän ne alkavat saavuttamaan toisiaan ja hakemaan potentiaalisia risteytyskohtia. On hyvin vaikuttavaa nähdä kuinka toisistaan välittämättömät tarinakaaret törmäävät toisiinsa ja muodostavat satumaisen kokonaisuuden, jota voisi kuvailla jopa selkeästi ''olipa kerran'' -tyyliseksi tarinaksi. Teosta ei myöskään ole jaettu lukuihin, kuten monet muut herran tuotokset. Se etenee kronologisessa järjestyksessä tasapainoisena kokonaisuutena, vaikka muutaman muistikuvan elokuva tarjoaakin muutaman kohtauksen ja episodin aikana.
Elokuvan hahmot ovat jälleen kerran syväluotaavia ja hyvin helposti lähestyttäviä, vaikka eivät ihan suoranaisesti välttämättä ole kovin samaistuttavia tapauksia. Rick Dalton kärsii näyttelijäuransa laskusuuntaisen hiipumisen aiheuttamasta stressistä ja omatunnon ailahtelevuudesta. Rickin tukena ja turvana onneksi toimii hänen stunttimiehensä ja ystävänsä Cliff, joiden välinen ystävyyssuhde on kertakaikkisen käsinkosketeltavaa upean kemian siivittämänä.
Roolisuoritukset ovat erittäin vahvoja ja vaikuttavia pitkin pöytää, mutta ehdottomasti kirkkaimmiksi tähdiksi nostaisin kuitenkin tämän pääkaksikon, joka hurmaa näytöllä karsimoillaan ja monipuolisilla olemuksillaan. Leonardo DiCaprio omistaa roolinsa yksinoikeutetusti ja pääsee jopa pariin otteeseen näyttämään näyttelijän taitojaan mitä upeimmalla tavalla. Hänestä jäi positiivisesti mieleen selkeästi yksi kohtaus lukuisista erinomaisista, jossa hänen hahmonsa Rick ivaa itseään epäonnistuneen näyttelijäsuorituksensa johdosta hyvin komediapainoitteisen kohtauksen muodossa.
DiCaprion vastanäyttelijänä toimiva Brad Pitt nousi parrasvaloihin kaikkia odotuksia vastaan. Vaikka elokuva tuntuukin alkuun olevan Leonardo DiCaprion omaa esitystä, Brad Pitt onnistuu kuitenkin yllättävän monesti kääntämään tarinan keskittymisen omaan hahmoonsa. Yksi elokuvan parhaista kohtauksista pitää sisällään Brad Pittin esittämän hahmon Cliffin ja hänen koiransa Brandyn välisen kohtauksen, jossa herra ruokkii rakkaan ystävänsä.
Yllätyin myös kovasti siitä, että Margot Robbielle ei oikein tunnuttu keksivän mitään erikoista tekemistä elokuvan aikana, vaan tämä jäi aika auttamattomasti suurimpien kekkereiden ulkopuolelle. Elokuvassa on myös muita tuttuja naamoja ja lukuisia paluumuuttajia Tarantinon aiemmista elokuvista ja tuotannoista, jotka nostattavat elokuvan osakkeita roimasti ylöspäin kaiken tämän kokemuksen ollessa mukana projektissa. Samanaikaisesti elokuvassa tuntuu olevan paljon uusia nuoria tulokkaita, jotka ovat saaneet mahdollisuuden näyttää koko maailmalle, että mistä heidät on tehty ja sanottakoon lyhyesti, että jokaikinen onnistui ehdottomasti omissa rooleissaan säväyttämään katsojaa autenttisella esillepanolla ja suorituksellaan.
Once Upon a Time... in Hollywood on erittäin laadukkaasti käsikirjoitettu elokuva, joka sisältää monia mestarillisesti toteutettuja kohtauksia ja mielettömän upeita taidonnäytteitä itse näyttelijöistä tekniseen puoleen. Ohjaajalla Quentin Tarantinolla on kiinnostava lähestymistapa näihin käsiteltäviin aiheisiin ja erikoislaatuisiin tapahtumiin. Teos on kokonaisuudessaan tarpeeksi hidastempoinen, mukiin menevä ja laadukkaan viihdyttävän kokonaisuus, joka tuntuu omaavan täysin uniikin luonteen ja olemuksen.
Jännitys pysyy jatkuvasti elokuvan aikana taka-alalla ikään kuin vaanimassa katsojaansa, kun taas näytön toisella puolella odotammekin vesi kielellä, että se kerääntynyt lataus purettaisiin näytölle jossain vaiheessa ja niin myös lopulta käykin elokuvan lopussa. Elokuvan kliimaksi on jossain määrin ylilyövä ja kaikessa mahtavuudessaan täydellisesti toteutettu kokonaisuus, joka jättää katsojan olotilan tyytyväisen sanattomaksi. Kaikille tahoille loppu ei välttämättä uppoa samalla tavalla, mutta itse tykkäsin siitä kuitenkin erityisen paljon ja se pisti tarinan erittäin toimivasti pakettiin.
Nyt olen saanut vihdoin kaikki Quentin Tarantinon elokuvat katsottua ja arvosteltua. Voin kyllä varmuudella sanoa, että tämä pitkä matka oli silmiä avaava ja kaiken vaivan arvoinen kokemus, jonka aikana löysin vähintään kaksi uutta mestariteosta Pulp Fictionin ja Inglourious Basterdsin muodossa, sekä monta muuta hyvin vaikuttavaa kokonaisuutta lymyilemässä uutukaisina kokoelmassani. Olen kokonaisuudessaankin tyytyväinen tähän elokuvaan, mutta massiiviset paineet saattavat kyllä koitua sen kohtaloksi monen innolla odottavan katsojan näkökulmasta katsoen. Itse taas en malttaisi jo odottaa uusintakatsastustani...
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Tämähän oli fiktiivinen tarina siitä miten kauhealta Sharon Taten tragedialta olisi voitu välttyä jos hullut hipit olisivat menneetkin toiseen taloon jossa olisi ollut toisenlaisia tyyppejä…ja oikean rotuinen koira.
VastaaPoista