Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh,
Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth,
Michael Madsen, Bruce Dern
Genre: Rikos, Draama, Mysteeri
Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia
Ensikertalaisen Tarantino-maratoonin lähestyessään loppuaan ja uuden Once Upon a Time... in Hollywood-elokuvan kolkutellessa jo oven takana, oli aika pistää valmistautuminen pakettiin herran kahdeksannella teoksella - The Hateful Eightillä. Django Unchanedin vakuuttavan jälleennäkemisen jälkeen perässä tulikin Tarantinolta toinen peräkkäinen lännenelokuva, jolla kuitenkin oli täysin erilainen konsepti käsiteltävänään edeltäjäänsä verrattuna.
Vaikka olinkin kuullut tästä elokuvasta paljon ristiriitaisia ja ailahtelevan vaihtelevia mielipiteitä, lähdin katsomaan avoimin mielin elokuvaa. Olin ehdottomasti jossain määrin kiinnostunut näkemään, että miksi tämä elokuva aiheuttaa jopa kannattajissa pään pyörittelyjä. Sukelletaan takaisin Tarantinon nerokkaaseen mieleen ja pistetään pitkä maratooni vihdoin pakettiin.
Sisällissodan jälkeisissä tunnelmissa palkkionmetsästäjä John Ruth ja hänen karkulaisvanki Daisy Domergue kiiruhtavat hevosvanuissaan läpi Wyomingin maisemaa päästäkseen Red Rockin kaupunkiin, jossa Ruth vie Daisyn oikeuden eteen vastaamaan rikoksistaan. Matkan varrella he törmäävät toiseen pahamaineiseen palkkionmetsästäjään Marquis Warreniin ja Red Rockin uudeksi sheriffiksi itseään kutsuvaan Chris Mannixiin. Lumimyrskyn takaa-ajamina tämä ryhmä ihmisiä etsivät itselleen suojaa Minnien ompelutarvikeliikkeestä.
Kun he pääsevät perille, he huomaavat, että vastassa ovat täysin tuntemattomat naamat: Bob, joka väittää olevansa vastuussa puodista sillä välin, kun Minnie on matkoilla; Oswaldo Mobray, Red Rockin hirttäjä; Joe Cage, karjapaimen, sekä kenraali Sanford Smithers. Kun lumimyrsky ottaa paikan haltuunsa, nämä kahdeksan tuntematonta matkaajaa pian oppivat, että he eivät sittenkään välttämättä selviä Red Rockiin asti...
Kuten herran monet aiemmatkin tuotokset, tämän elokuvan tarina jakautuu lukuihin, jotka kertovat sen suurimmaksi osaksi kronologisessa järjestyksessä. Olen yllättävän hyvin jo tottunut tähän artistiseen ratkaisuun, sillä mielestäni tämä antaa mahdollisuuden katsojan hieman hengähtää keskittymistä vaativasta prosessista kasataksemme hetken ajatuksia ja valmistautuessa seuraavaan lukuun.
Konseptina elokuva kuulostaa erittäin kiehtovalta ja toimivalta yhdistelmältä. Salapoliisimainen elokuva, jonka mysteeriset tapahtumat ovat käytännössä ujutettu pidättäytyväisemmän lännenelokuvan kuosiin yhden pienen puodin sisälle. Siitä tekee niin mielenkiintoisen hyvin laaja valikoima omalaatuisia ja mukaansatempaavia hahmoja, jotka kuljettavat tarinaa erittäin ennalta-arvaamattomille vesille kääntäen ajoittain asetelman täysin nurinkurin.
Vaikka koko paketti näyttää aluksi aikalailla selvältä tapaukselta, se kuitenkin yllättää siinä, kuinka paljon se onnistuu hengittämään ja muovautumaan ajan mittaan astetta psykologisemmaksi kissa-hiiri-leikiksi, jonka aikana taas tämä hyvin mysteerinen konsepti muuttuu entistä ennalta-arvaamattomaksi ja erittäin mukaansatempaavaksi kokonaisuudeksi. Elokuva pyörii eteenpäin lähes pelkästään kiehtovien hahmojensa ja heidän välisten nerokkaiden dialogien harteilla, jotka ovatkin eittämättä tämän elokuvan ehdotonta suolaa.
Onneksi saamme muuten alun tasapaksuhkoon kokonaisuuteen heman järeämpää maustetta ja massiivisia käänteitä peliin toisella puoliskolla, jolloin elokuva nostaa tasoaan selkeästi sekä viihdyttävyytensä, että innovatiivisuutensa perusteella. Hyvin pitkäjänteisen ja hidastempoisen alustamisen ja rakentamisen jälkeen viimeinen tunti alkaa hyvin erityislaatuisella tavalla käsitellyllä käänteellä, joka muuttaa koko aiemmin rakennetun oletuksen aivan päälaelleen. Sillä samaisella hetkellä tilanne muuttuu erittäin kiinnostavaksi ja tarinan varsinaisen mysteerin selvittäminen alkaa.
Myös se tapa, jolla tuo käänne esitetään, oli hyvin erikoinen koettava alkuunsakin. Kertoja ilmestyy yhtäkkiä yhdeksi hetkeksi noin puolessa välissä elokuvaa puhuakseen suoraan katsojalle ohimenneestä kohtauksesta ja tarkemmin puhuen kuvan ulkopuolella tapahtuneesta käänteestä, josta emme tienneet tapahtumin eskaloituessa pidemmälle. Tämän pienen ratkaisun avustuksella katsoja saatiin tiedostuneeksi siitä, että tämä asetelma saattaisi taas kokea kovan kolauksen juonenkäänteen voimin kääntäessään pakan jälleen kerran nurinkurin. Tilanne siis todellakin eskaloituu mitä pidemmälle etenemme tarinassa.
Elokuvan tunnelma vaihtuu ajan mittaan jokseenkin neutraalista kokonaisuudesta hyvin kutkuttavaksi sellaiseksi ja erittäin nopean käänteen aiheuttamana myös. Vaikka elokuva rakentaakin hidastempoisesti ja huolellisesti sekä tarinaansa, että sen mysteeristä tunnelmaa, tuntuu ihan kuin ensimmäinen juonenkäänne on kuitenkin niin massiivinen käänne itse elokuvallekin ja sen tunnelmalle, että se tavallaan kääntää jopa katsojan alkeellisen puutumisen hyvin latautuneeksi jännitysspektaakkeliksi.
Ennio Morriconen musiikki tuo aivan oman lisänsä elokuvan tunnelmaan. Hyvin mysteerinen ja jännitystä rakentava tyyli onnistuu painumaan mieliin positiivisena seikkana ja tuo automaattisesti enemmän elävyyttä näytölle musiikin voimin. Se myös onnistuu vakuuttavasti tuomaan tuon epäilyttävän tunnetilan näytön toiselle puolelle ja hengittää aivan omalla miellyttävän laadukkaalla olemuksellaan. Elokuvan virallisessa musiikkialbumissa on myös paljon muitakin kappaleita, jotka jäävät soimaan elokuvan jälkeen.
Visuaalisesti elokuva on erittäin vakuuttava ja se tuntuukin olevan tuotannollisesti yksi ohjaajan autenttisimmista filmatisoinneista ikinä. Kovin paljon efekteillä ei mässäillä konseptin pieneyden vuoksi, mutta se onkin vain hyvä juttu etenkin tämän elokuvan kohdalla, joka keskittyy niin pieneen alueeseen. Enemmänkin Tarantino ''mässäilee'' kuvakulmilla, sekä upeilla maisemakuvilla, kuin millään muulla koristeellisella. Sen lisäksi toki autenttiselta näyttävät maskeeraukset ajavat asiansa moitteettomasti tuodessaan näitä kiinnostavia hahmoja eloon näytölle.
The Hateful Eight on elokuva, jolta en odottanut kovin paljoa sen saaman ailahtelevaisen palautteen vuoksi, mutta se onnistui kuitenkin posiitiivisesti yllättämään minut varteenotettavuudellaan. On kiinnostavaa kuinka jo alkuun hieman epäilyttävältä vaikuttava asetelma kehittyy entistä kutkuttavammaksi kissa-hiiri-leikiksi, jonka aikana kaikki koettelevat toisiaan sekä fyysisin, että henkisin keinoin saadakseen lisää tietoa heistä ja sen hetkisestä tilanteesta. Kuka valehtelee, kuka puhuu totta ja kehen voi oikeasti luottaa tässä pienessä puodissa?
Elokuvan toinen puolisko nostattaa tasoa huomattavasti jo menevästi toimivasta alusta ja säväyttää salapoliisimaisella otteellaan. Siinä on paljon mahtavia asioita, jotka tekevät elokuvasta hienon kokemuksen, mutta samalla täytyy sanoa, että siinä on jonkin verran myös yksityiskohtia, jotka pidättelevät sitä paikoillaan pitääkseen tilanteen liiankin kontrolloituna ja vähemmän ylilyövänä. Roolisuoritukset ovat hyvin vakuuttavia, kuten yleensä kaikissa Quentin Tarantinon elokuvissa. Huolellisen analysoimisen ja pohdiskelemisen jälkeen, elokuva säväytti yhä enemmän, mitä pidemmälle sitä rupesi avaamaan osiin.
Pitkän uurastamisen jälkeen ensikertalaisen Tarantino-maratooni on vihdoin käytännössä taputeltu ja seuraavaksi tiemme viekin herran yhdeksänteen elokuvaan - Once Upon a Time... in Hollywoodiin, joka vaikuttaisi markkinointimateriaalinsa perusteella näin kokeneempana Tarantino-seuraajana nyt hyvin kiinnostavalta teokselta. Saa nähdä mitä se tuo mukanaan ja mihin koloon se sitten myös sijoittuu muiden teosten vierellä. Vain aika näytttää sen...
Lähteet: kansikuva ja elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti