Joker (2019) - arvostelu

Ohjaus: Todd Phillips

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Robert De Niro, Zazie Beetz,

Frances Conroy, Brett Cullen, Shea Whigman,

Bill Camp, Brian Tyree Henry

Genre: Rikos, Draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

''I used to think that my life was a tragedy, but now I realize, it's a comedy.''

Muistan kuin eilisen, kun Joker-elokuva julkistettiin ja sen tuotannon pyörät pistettiin pyörimään - se aiheutti jo silloin paljon kohua ja epäluuloa sekä tavallisten kaduntallaajien, että etenkin DC Comics kannattajien keskuudessa. Monilla suurimpana pelkona oli , että tämä elokuva ei ikinä voisi toimia ilman lepakkopukuun pukeutunutta viittasankaria, sillä tämä meikkien taakse piiloutunut mielipuoli on niin riippuvainen tuosta hahmosta, kun syvennytään hänen alkuperäänsä ja motiiveihinsa.

Elämme kuitenkin sellaista elämää tässä vaiheessa, että kaikki tuntuu olevan jo mahdollista, vaikka kuinka hullulta ja absurdilta jokin konsepti tai idea kuulostaisikin. Tässä nyt olemme ja vihdoin pääsemme analysoimaan tätä oletetusti vuoden puhuttelevinta mustaa hevosta, joka varmasti tulee myös jakamaan mielipiteitä rajusti, eikä ainoastaan elokuvallisista syistä, vaan myös poliittisistakin. Lähdetään avaamaan elokuvaa perusteellisemmin...

Arthur Fleck on yhteiskunnan runtelema ja jatkuvasti pahoinpidelty mielenvikainen mies, joka haluaisi vain tulla huomatuksi ihmisten päivän piristeenä, mutta hän reaktiopainoitteista sairautta sairastavana ihmisenä ajautuu useasti erityisen kiusallisiin ja sopimattomiin tilanteisiin, joiden takia häntä pilkataan lähipiiristä julkisuuteen. Tämä klovnina työskentelevä henkisesti pahoinvoiva mies toivoisi itsestään tulevan jonain päivänä stand up -koomikko, mutta vähäisen sosiaalisen kommunikoimisen ja kanssakäymisen johdosta tämä jää alustavastikin isoksi aidaksi ylitettäväksi.

Kaikki tuntuu pikkuhiljaa kääntyvän yhä enemmän ja enemmän Arthuria vastaan ja paineen alaisena tämä alkaa menettämään kontrolliaan. Yheiskunta ei huomaa Arthuria, kun hän on tavallinen kaduntallaaja ja yhteiskunnan ylikävelemä mitättömyys, mutta kun tämä päästää sisällä piilevän häiritsevän olemuksensa irti, hänestä tulee esimerkki ja poliittinen symboli, jota aletaan pikkuhiljaa huomaamaan joka puolella. Poliittiset varaukset paisuvat pienemmistä hirvittävistä teoista suuriksi mittelöiksi, jotka vain jatkavat paisumistaan ja pistävät Gothamin sekasorron alle. Jatkuvan paineen alaisena jokaisen selkäranka pettää ennemmin tai myöhemmin ja Arthurin tapauksessa, se pettää kokonaan...

The Hangover -elokuvista tunnettu ohjaaja Todd Phillips on selkeästi ottanut vaikutteita Martin Scorsesen tuotoksista ja se näkyy sekä elokuvan rakenteessa, että mahtipontisessa olemuksessa. The King of Comedy, Taxi Driver ja You Were Never Really Here ovat tuotokset, joita voi elokuvassa nähdä pienin yksityiskohdin, mutta vaikka elokuvalla onkin näitä vaikutteita paljon, se osaa olla aivan oma juttunsa riippumattomana näistä lukuisista vaikutteistaan.

Sen lisäksi tämä tuntuu olevan kiehtova ja raikas käänne jo läpi koluttuun DC Comics -alkuperäismateriaaliin ja sen tarjoamiin moniuloitteisiin hahmoihin. Jossain määrin tämä elokuva jopa muuttaa sarjakuviin perustuvien elokuvien oletusta ja kaavamaisuutta jo sillä, että niitä voi tätä nykyä myös tehdä antagonisteista. Yleensä supersankarielokuvissa on sankari ja antagonisti, jotka mittelöivät keskenään eriävien maailmankuviensa nojalla keskittyen lopulta enemmän sankarin hahmoon ja koettelemuksiin, kun taas tässä teoksessa hypätään ennennäkemättömästi toiseen päätyyn itse paholaisen kitaan analysoimaan antagonistin alkuperää ja henkistä matkaa mitä hirvittävin ja inhorealistisin tavoin.

Arthurin taustatarina on hirvittävän traaginen ja pysäyttävä kaikin puolin. Yrittämättä oikeuttaa mitään tämän kauheita tekosia, häntä käy lopulta kuitenkin sääliksi, sillä hänen elämänsä ei ole todellakaan ollut mitään kukkasilla tanssahtelemista, vaan enemmänkin nauloilla hyppimistä. Elokuva ei pyydä missään nimessä katsojiaan katsomaan nimikkohahmoa ylöspäin ylistäen, vaan enemmänkin toivoo heidän ymmärtävän mistä Arthurin Jokeri on peräisin ja mitkä asiat ovat saaneet tämän häiriintyneen mielipuolen alkuunkin aikaiseksi.

Elokuva pyytää korkeintaan osittain sympatisoimaan tätä klovnia tarinan edetessä, sillä päähahmon elämä on ollut kuitenkin sen verran traagista seurattavaa alusta asti, että häntä jossain määrin säälii enemmänkin kuin kannustaa moraalittomasti kostamaan hänelle tehtyjä vääryyksiä. Uppoamme yhä syvemmälle ja syvemmälle tähän häiritsevän hulluun mieleen ja sen saloihin samalla, kun käsittelemme hyvin vakavia ja armottomia teemoja elokuvan edetessä.

Kuinka mielisairaus muotoilee sairastavan mielen maailmankuvaa ja kuinka väärällä tavalla sen maailmankuvan esilletuominen muovaa muita ihmisiä aktivoitumaan. Elokuva käsittelee myös hyvin perusteellisesti yhteiskunnan hylkiönä olemista ja kuinka ääripään asetelmissa pienikin luonteenomainen muutos saattaa aiheuttaa suurella säteellä järkyttävää tuhoa ja kaaosta.

Teknisesti tämä elokuva on henkeäsalpaavan mestarillinen kuvauksesta visuaalisiin symbolistisiin viittauksiin, Hildur Guðnadóttirin säveltämästä selkäpiitä karmaisevasta musiikista mielettömän vakuuttaviin leikkauksiin ja niin edelleen. Kuvaus on sekä kuvankaunista, että monipuolista seurattavaa kaikkine säväyttävine väripaletteineen ja tekniikoineen. Kuvaustyyli myös kertoo Arthurin sen hetken tuntemuksia erittäin vakuuttavalla tavalla. Kontrolloimattoman heiluvaa ja räväkkää nykimstä käytetään silloin, kun tämä tuntee olonsa ahdistuneeksi ja panikoivaksi; still-ottoja, kun hän on tyyni ja itsevarma; sulavasti liikkuvia ottoja, kun hän kokee euforisia tunteita.

Myös symbolistisia, tulkinnallisia ja laajasti kuvailevia yksityiskohtia on paljon elokuvan aikana tarjolla. Esimerkkinä elokuvan alkupuolella Arthur kävelee portaita ylöspäin ikään kuin elämän kanssa kamppailemisen merkiksi etsiessään itseään ja omaa paikkaansa yhteiskunnassa, kun taas loppu puolella hän tanssahtelee portaansa alas löytäessään itsensä vihdoin ja päästäessään kaikesta irti Jokerina. Mikä on totta ja mikä on sairaan miehen kuvitelmaa? Elokuvassa on paljon myös sellaisia kohtauksia, jotka ovat joko realismia tai Arthurin kuvitteellista toiveunta ja elokuva antaa katsojalle täyden vapauden tulkita tapahtumat omien tuntemuksien mukaisesti.

Tunnelma on dramaattisen painostava ja ajoittain myös järkyttävän traaginen kaiken kaikkiaan. Yllättävän vakuuttavasti ohjaaja Todd Phillips kuitenkin pystyy pitämään jännityksen katossa riippumatta sillä hetkellä läpikäyvästä tarinallisesta kontekstista. Musiikki on vainoavan karmaisevaa kuunnteltavaa etenkin, kun se tuo paljon enemmän alakuloista olemusta elokuvan käytettäväksi. Miljöö muuttuu ajan mittaan yhä tutummaksi ja tutummaksi, kun Gothamiksi puettu ympäristö kaikessa likaisuudessaan ja kuvottavuudessaan alkaa nousujohteisesti muistuttamaan sarjakuvista tuttua kaupunkia etenkin sarjakuvakannattajien näkökulmasta katsottuna.

Joaquin Phoenix on odotetustikin aivan mieletön roolissaan ja tuo onnistuneesti aivan oman näköisensä Jokerin näytölle riippumattomana aiemmista versioista. Ultimaattisena kysymyksenä varmasti tullaan väkisinkin vääntämään kättä sen puolesta, että onko Joaquin Phoenix sitten parempi kuin Heath Ledger Jokerina vai ei? Sanon vain, että kyllä ja ei. Se on sama kuin kysyisi joltain, että onko appelsiinit vai mandariinit parempia - se on preferenssikysymys, joka määräytyy ihan oman kokemuksen ja tuntemuksien mukaan. Näistä voi kiistellä loputtomasti, mutta omasta mielestäni molemmat ovat kuitenkin yhtä esillä korkeilla jalustoillaan ja molemmat ehdottomasti myös ansaitsevat paikkansa myös sieltä.

Joker on synkin, kyynisin ja realistisin sarjakuvahahmoon perustuva elokuva, joka on koskaan tehty - ohittaen myös Christopher Nolanin ohjaaman The Dark Knight:n siinä ohella. Tämä on elokuva, joka paranee koko ajan paranemistaan, vaikka se aloittaakin matkansa jo alusta asti valmiiksi hyvin korkealta tasolta. Joker on törkeän inhorealistinen, häiritsevä ja mestarillinen elokuva, joka painuu mielen syövereihin yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana sarjakuvahahmoihin perustuvana elokuvana.

Se tulee varmasti puhuttelemaan ihmisiä vuosien ajan ja siitä tullaan vääntämään kättä ärhäkkäälläkin tavalla avaten siinä samalla elokuvan moraalisia ja realistisia tulkinnallisia teemoja läpi, sillä elokuva ei todellakaan ole ihan jokaiselle mielelle tarkoitettu elokuvaelämys. Mielestäni on myös yllättävää, että sitä markkinoidaan kuin mitä tahansa tavallista elokuvaa, vaikka varsinainen konteksti on paljon syvällisempää ja järkyttävämpää seurattavaa, kuin mitä siltä ikinä pystyisi odottaa. Joker on ehkä yksi tämän hetken vallankumouksellisimmista elokuvista, joka omassa häiritsevässä luonnossaan tulee varmasti pahoittamaan monen tavallisen kaduntallaajan mielen. Minulle elokuva kolahti kuitenkin kovaa ja siitä pidän ehdottomasti kiinni loppuun asti!

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 27.9.2019
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com