Ohjaus: Justin Dec
Pääosissa: Elizabeth Lail, Jordan Calloway,
Talitha Eliana Bateman, Peter Facinelli, Dillon Lane,
Tichina Arnold, Tom Segura, P. J. Byrne
Genre: Kauhu, Jännitys
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Kauhuelokuvat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana ryvenneet jo kertaalleen kierrätetyissä väsyneissä pohjamudissa, tietenkin muutamia positiivisia poikkeuksia lukuunottamatta. Kauhun genren suunta on itsessäänkin tuntunut olevan hiukan hakusessa, sillä vaikka saammekin vuosittain hyvin omaperäisiä ja ennennäkemättömiä ideoita ja tyylejä irti luovista ja mielikuvituksellisista visionääreistä valkokankaille liikkuvan kauhukuvan muodossa, monet näistä näkemyksistä kuitenkin sortuvat hyvin tuttuun, kaavamaiseen toteutukseen, joka syö potentiaalista konseptia ja varteenotettavuutta heti kättelyssä.
Ajoittaisia valonpilkahduksia odotellessa on tullut nähtyä paljon sellaisia tuotoksia, jotka ovat tehtyjä puhtaasti pienen lisätienestin vuoksi, jossa intohimo ja rakkaus elokuvaan sysätään suosiolla roskakoriin. Totta kai, elokuvat ovat puhdasta liiketoimintaa sekä studioiden, että tuottajien näkökulmasta katsottuna, ja hyvin riskialtista sellaista, mutta jotenkin tuntuu, että viimeisten vuosikymmenten aikana on vajottu yhä alemmas ja alemmas etenkin laadun suhteen. Se voi johtua esimerkiksi joko intohimon puutteesta, hätiköivän tuotannon, välinpitämättömän asenteen tai muuten vain halpamaisen rahankeruun vuoksi. Miksi nostan näin kärkkäitä mielipiteitä tämän arvostelun yhteydessä, kuulen teidän kysyvän? Se selviää onneksi teille ihan tuota pikaa.
Olin yllättynyt tämän elokuvan olemassaolosta, sillä en ollut tiennyt tai kuullut siitä mitään ennakkoon, kuin vasta muutamaa viikkoa aiemmin, jolloin traileri osui kohdalleni. Nähtyäni siitä vain kymmenisen sekuntia, tiesin tasan tarkkaan mihin voisin sen laadullisesti yhdistää. Ennakkoon ajateltuna tunsin samanlaisen tunteen valtaavan minut, kuin 2018 vuonna julkaistun Truth or Dare -elokuvan kohdalla, joka kaikessa ylilyövässä huonoudessaankin oli jossain määrin jopa viihdyttävä. Voi kuinka oikeassa olinkaan... Menimme Elokuvan taikaa -arvostelusivua pyörittävän ystäväni kanssa katsomaan kyseistä elokuvaa lehdistönäytökseen ja ennen näytöstä me molemmat tiesimme tasan tarkkaan, mihin olimme ryhtymässä.
Sairaanhoitaja Quinn Harris lataa työkavereidensa painostuksella mysteerisen aplikaation puhelimeensa, joka väittää tietävänsä puhelimen haltijan kuolinajankohdan. Tämä suostuu aplikaation pyytämiin vaatimuksiin ja yllättyy, kun se kertoo, että hän kuolee kolmen päivän kuluttua. Aluksi se tuntuu vain halvalta vitsiltä, mutta pikkuhiljaa Quinn kuitenkin huomaa, että hänen mielikuvituksensa alkaa laukkaamaan kontrolloimattomasti ja hallusinaatiot pahenevat. Kun aika tikittää ja taustalla vaaniva voima seuraa, hänen täytyy löytää jokin toimiva tapa pysäyttääkseen tämän yliluonnollisen viikatemiehen, ennen kuin aika kuihtuu kasaan.
Elokuvalla on sellainen erikoinen asetelma, että vaikka alusta asti tuntui jo siltä, että maalaisjärjellä ja logiikalla ei paljoakan juhlittaisi, jännitys tuntui olevan aluksi vielä läsnä. Ensimmäinen kuolinkohtaus on yllättävänkin kutkuttava ja painostavan oloinen, mutta heti kun varsinainen säikäytys tuli, olin turhautunut, sillä kaikki se potentiaalinen rakentaminen valui hetkessä hukkaan. Avauskohtaus nimittäin näyttää meille kuinka tämä aplikaatio käytännössä toimii, mutta tekijän alkuperää ei kuitenkaan paljasteta tai näytetä, mikä jää miellyttävästi mysteeriksi vaanimaan taka-alalle, kun seuraamme teinien adrenaliinin kasvavan kasvamistaan.
Valitettavasti tämä vakuuttava hiljaisuudella pelotteleminen jää hyvin lyhyeksi yritykseksi, sillä heti seuraavaksi hyvin äänekäs hyppysäikäytys pelästyttää kenen tahansa terveen sielun karkailemaan vartalostaan. Elokuva turvautuu halpoihin äkkinäisiin säikäytyksiin, jotka ovat kuitenkin ideoidensa ja itse jänniyksen rakentamisen pohjalta aluksi hyvin kiinnostavia ja jossain määrin jopa kekseliäitä. Mutta kuten odottaa saattaakin, elokuva rupeaa ajan kanssa viljelemään näistä samaisista toimivista ideoista hyvin kliseisiä säikäytystapoja, jotka alkavatkin sitten vain turruttamaan katsojaa väkinäisellä olemuksellaan yhä enemmän ja enemmän.
Ääniefektit pelästyttävät katsojan väkisinkin, koska niiden suhteen vedetään nupit todellakin kaakkoon. Niiden laiskamaisessa ulosannossa ei ole mitään pelottavaa tai kutkuttavaa, vaan pikemminkin se onnistuu vain jatkuvasti säpsäyttämään katsojan yllätyksestä, kuin varsinaisesta kauhusta. Tämä onkin luultavasti se pettävin aspekti, joka menettää lopulta toistavan luontonsa vuoksi oman pohjansa mitä pidemmälle elokuvassa etenemmekin.
Niin monet kohtaukset olisivat olleet paljon efektiivisempiä, jos äänet oltaisiin vedetty rohkeasti minimiin. Jännityksen mukaan olisi tullut painostava kammo ja yllätyksellinen realisaatio kauhistuttavista asioista, joita hahmomme kokevat pitkin elokuvaa. Tässä muodossa kuitenkin säpsähdämme vain ääntä, emmekä pääse koskaan varsinaisesti siihen vaadittuun pelkotilaan, johon minkä tahansa itseään arvostavan kauhuelokuvan pitäisi luonnollisesti päästä.
Tarinalta ei tämän elokuvan kohdalla kannata odottaa mitään kovin älykästä mestarillisuutta, vaikka se yrittääkin ottaa itsensä hyvin vakavasti. Samoin kuin Truth or Daren kohdalla, Countdown tuntuu olevan kauhuelokuva, jonka pitäisi toteutuksensa puolesta vaikuttaa jossain määrin realistiselta ja varteenotettavalta, mutta hyvin kehnon käsikirjoituksensa vuoksi se tulee ulos turhauttavan epämääräisenä ja surkuhupaisana. Elokuvan suurimmat ongelmat kytevätkin tässä idioottimaisessa käsikirjoituksessa ja järkyttävän ennalta-arvattavassa kaavamaisuudessa, jota se ei vain tunnu osaavan peittää alkuunkaan.
Ei tämä typerän konseptin ja lähestymistavan pohjalta häiritsisi normaalisti näin paljoa, mutta kun elokuva yrittää ottaa itsensä niin vakavasti, se heijastuu näytön toiselle puolelle naurettavalla tavalla. Maalaisjärjellisesti se on erittäin vajaavainen ja epäuskottava loogisuutensa puolesta. Vaikka itse idea ja konsepti on, kuin onkin yliluonnollinen ja epäuskottava alkuunkin, elokuva yrittää naamioida sen uskottavaksi huonolla onnistumisprosentilla.
Hahmot ovat perusteiltaan täyttä pahvia hyvin vähäisen ja pinnallisen pohjustuksen, sekä rakentamisen johdosta. Tämän vuoksi katsojana ei välitä tippaakaan itse hahmoista tai heidän vastoinkäymisistään. Elokuva pyrkii keskittämään ja painottamaan draamaa tiettyjen hahmpjen ympärille ja sitä kautta saada katsoja investoitumaan, mutta yritys jää hyvin laihaksi lopulta. Roolisuoritukset ajavat kyllä suurimmaksi osaksi asiansa, mutta varsinainen ongelma piileekiin rakenteellisissa seikoissa ja käsikirjoituksessa, jotka tuntuvat vuotavan pahasti jokaisesta mahdollisesta kolosta.
Tunnelma tuntuu aluksi hakevan puhdasta jännitystä ja varteenotettavia kauhun tunteita, mutta ajan kanssa se kuitenkin ajautuu väkisinkin hakoteille ailahtelevan luontonsa ja nihkeästi istuvan komediansa vuoksi. Monien kohtausten aikana pyritään keventämään tunnelmaa ja puhdistamaan ilmaa, mutta se tuntuu vain kärsivän siitä. Komedian painotuksina käytetään muutamaa sivuhahmoa, jotka yrittävät kääntää oman odotetun persoonallisuuden muottinsa päälaelleen saadakseen hahmonsa näyttämään hiukan humoristisilta ja ironisilta. Elokuvassa on hävytöntä pappia ja sarkastisesti röyhkeää asiakaspalvelijaa, mutta ei kuitenkaan sitä komediaa, jota he yrittävät edustaa.
Elokuvassa on myös järkyttävän paljon alustavasti pohjustettuja sivujuonteita, jotka brutaalisti vain tyrkätään yli laidan, mikä taas tekee niistä lopulta täysin tarpeettomia lisäyksiä. Esimerkiksi tohtori Sullivanin ja Quinnin välinen sivutarina, tai sen poikanen, on elokuvan kokonaiskuvasta katsottuna täysin turha kontekstinsa puolesta, eikä tuo konseptille mitään lisäarvoa puhumattakaan minkäännäköisestä hahmojen rakentamisesta tai syventämisestä.
Pikemminkin se vain vetää katsojan pois elokuvasta ja tuntuu väkinäiseltä tavalta lisätä vakavia teemoja ja materiaalia pituuteen. Sekään ei tee elokuvalle hyvää, että nuo lukuisat alustetut sivujuonet unohdetaan heti kättelyssä, jotka jättävät katsojan lopulta ihmettelemään niiden varsinaisia tarkoitusperiä ja tarpeellisuutta. Sen lisäksi nämä lisäykset vievät keskittymisemme jatkuvasti pois elokuvan varsinaisesta tarinasta poikkelehtiessaan puolelta toiselle, vailla yhtenevää punaista lankaa ja jouhevuutta.
Hyvänä esimerkkinä nostaisin ehkä tärkeimmän pohjustuksen, joka jää pimentoon ja se on tappaja-aplikaation mytologia. Se on uskonnollinen ja kiehtova, vaikka se ei koskaan oikein kunnolla puhkeakaan kukkaansa. Siitä mainitaan muutamia viittaavia yksityiskohtia, mutta ei koskaan avata tarpeeksi, jotta pääsisimme siihen käsiksi tarpeeksi varteenotettavasti. Tämän vuoksi tarinan yliluonnolliset ja eriskummalliset tapahtumat tuntuvat ''vain tapahtuvan'', koska näin se vain sattuu olemaan...
Countdown on kuluvan vuoden Truth or Dare. Se ei ainoastaan ole perimmiltään idioottimainen ja täynnä itseään, mutta myös hyvin kehnosti kasattu kokonaisuus, joka ei oikein tiedä mitä haluaisi loppupeleissä olla. Niin paljon erilaisia ideoita sekä variaatioita esitellään ja toteutetaan vailla
järkeenkäyvää jatkumoa tai punaista lankaa, että se käy hermoille.
Jos jotain positiivista voisin sanoa elokuvasta, niin sanoisin, että teknisestä näkökulmasta katsoen se osaa olla yllättävänkin toimiva - verraten sitä tietenkin näihin muihin heikompiin aspekteihin. Kaikkea sitä joutuu kokemaan elämänsä aikana, mutta toivo paremmasta tulevaisuudesta pysyy kuitenkin elossa ja hyvinvoivana. Toivottavasti seuraava elokuva yllättää positiivisesti...
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti