Rogue One: A Star Wars Story (2016) - arvostelu

Ohjaus: Gareth Edwards

Pääosissa: Felicity Jones, Diego Luna,
Ben Mendelsohn, Alan Tudyk, Donnie Yen,
Mads Mikkelsen, Forest Whitaker, Riz Ahmed

Genre: Toiminta, Seikkailu, Scifi

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Solo: A Star Wars Storyn tapaan, Rogue One joutui suurten uudelleenkuvausten uhriksi, joka aiheutti automaattisesti suurta spekulaatiota elokuvan potentiaalisesta laadullisesta tasokkuudesta. Kannattajat kohisivat kuukausia julkaisua ennen ja pelkäsivät sen epäonnistuvan massiivisesti. Itselläni odotukset olivat muutenkin hyvin pidättäytyneet, sillä en antanut tälle kyseiselle esiosalle paljoakaan saumaa vikitellä minua ennakkoon. Elokuva kyllä vaikutti trailerinsa perusteella hyvin kiinnostavalta ja tuoreen oloiselta Tähtien sota -elokuvalta, joka saattaisi ehkä tuoda jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä pöytään. Yritin siitä huolimatta kuitenkin pitää jalkani maassa odotuksieni valossa, jotta en kokisi järkyttävää pettymystä sen aikana ainakaan alustavasti ennakoiden.

Sillä välin kuin Vastarinta yrittää vaikuttaa ihmisiin toivon lähteenä uhkaavaksi muuttuneessa universumissa, Galaktinen Imperiumi rakentaa ylivertaisen superaseen, joka pystyy tuhoamaan kokonaisen planeetan kerrallaan. Kuullessaan huonot uutiset, ryhmä vastarintalaisia päättävät uhmata käskyjään ja lähteä vaaralliselle matkalle aikeissaan varastaa massiivisen joukkotuhoajan pohjapiirrokset Imperiumin käsistä löytääkseen sen heikkoudet ja tuhotakseen sen ennen kuin on liian myöhäistä.

Elokuva on hyvin ristiriitainen kokonaisuus kaiken kaikkiaan. Vaikka se onkin rakenteeltaan ihan järkevä ja jokseenkin toimiva, ensimmäiset kaksi kolmannesta tuntuvat kuitenkin jumittavan turhan pitkään ennen kuin pääsemme varsinaiseen asiaan. Pakko antaa kuitenkin pisteitä elokuvalle sen ottamasta omaperäisestä lähestymistavasta tähän kiehtovaan universumiin, sillä sen tapahtumat näytetään suurimmaksi osaksi ihmisten maanläheisestä näkökulmasta. Sota tuntuu valtaavalta ja massiiviselta, vaikka keskitymmekin hyvin pieneen sivulliseen vastakkainasetteluun. Siitä huolimatta suurilta ohiharppauksilta ei vältytty valitettavasti tälläkään kertaa.

Jo elokuvan ensimmäinen suuri rakenteellinen ratkaisu pistää katsojan hieromaan päälakea ihmetyksestä. Avaamme kohtauksella, jossa näemme nuoren Jyn Erson kokevan hirvittävän traumaattisen kokemuksen, joka ajaa tämän väkisin pakosalle Imperiumin painostavalta ahdingolta. Kun hän pääsee turvaan salaiseen pommisuojaansa, elokuva leikkaa kohtauksen elokuvan otsikkoon ja hyppää sen jälkeen monta kymmentä vuotta eteenpäin jolloin tyttö on jo ehtinyt kasvaa naiseksi.

Alusta asti elokuva menettää mahdollisuutensa päästä päähahmonsa pään sisälle emotionaalisella tasolla, sillä emme käsittele tätä aiemmin tapahtunutta oikeastaan millään tavalla. Mitä tapahtui tämän aikahypyn aikana? Niihin tapahtumiin viitataan muutaman kohtauksen aikana kiivaiden keskustelujen muodossa, mutta mitään ei kuitenkaan koskaan avata lopulta edes katsojalle tulkittavaksi. Kaikki käsiteltävät yksityiskohdat jäävät nimittäin hyvin pinnallisiksi ja toissijaisiksi.

Avaten ja syventäen suhdettamme Felicity Jonesin esittämään Jyniin heti alusta asti, olisimme myöhemmässä vaiheessa olleet niin paljon enemmän investoituneita elokuvan tarjoamaan kontekstiin, kuin mitä se tällä kertaa pystyi edes alustavasti tarjoamaan. Koko ensimmäinen kolmannes tuntuu muutenkin kaikessa toimivuudessaankin, ylempänä mainittua seikkaa lukuunottamatta, laahaavalta hyvin aneemisen rakentamistapansa vuoksi, mikä vain lopulta turruttaa katsojaa enemmän kuin tempaa mukaansa.

Kovin monesta hahmosta emme opi mitään elokuvan aikana, minkä vuoksi heidän pidennetty läsnäolonsa tarinassa tuntui perimmiltään vain tarpeettomalta venytykseltä. Sillä on ehdottomasti liikaa hahmoja käsiteltävänään ja se, jos mikä, näkyy selkeästi läpi katsojalle. Ei ainoastaan, että he jäävät niin varjoihin kuin on vain mahdollista pohjustuksensa puolesta, mutta he tuntuvat jäävän kontekstiltaan hyvin pinnallisiksi ja yksiuloitteisiksi tapauksiksi. Sen lisäksi yksikään hahmo ei ole edes kiinnostava, kun heidät pistää kylmänviileästi yhteen riviin. Yksikään heistä ei tunnu kunnolla nousevan esiin massasta, vaikka olivatkin kaikki eri sortin hahmoja.

Elokuva ei myöskään oikein yritä pohjustaa tai rakentaa kenenkään hahmon taustatarinaa luontevalla tavalla, muuten kuin suoraan kertomalla katsojalle. Kaikki tieto mitä saamme heistä elokuvan aikana, on kirjaimellisesti heidän itsensä sanomanaan ja sekin kaikki on pääteltävissä jo paljon aiemmassa vaiheessa. Elokuva turvautuu niin pinnalliseen pohjustamistapaan, että se vaikuttaa heijastuvan näytön toiselle puolelle suoraan sanottuna laiskana ja toistuvana konstina syvällisyyden välttelemiseksi. Emme opi elokuvan aikana mitään muuta näistä hahmoista, kuin mitä he sanovat toisistaan tai itsestään tapahtumien temmellyksessä, eikä sitäkään materiaalia ole tarpeeksi ja sen voin sanoa teille varmuudella...

Elokuvan tarjoamista hahmoista ei paljoa erikoista voi tai edes halua puhua, sillä ne eivät herätä tunteita tai kiinnostusta lähes ollenkaan. Siitä eroten vierailevana hahmona toimiva Darth Vader on parin kohtauksen verran elokuvassa mukana, jotka molemmat ovat hyvin vangitsevia ja mielettömän upeita koettavia kaiken kaikkiaan. Vader on hahmona niin ylivertainen ja vaikutusvaltainen Tähtien sotien laajassa universumissa, että hän tuo elokuvaan automaattisesti paljon enemmän jännitettä pelkällä omalla läsnäolollaan. Elokuvan aikana ainoa ihmetykseni häneen liittyen kohdistuikin hänen oman läsnäolonsa tarpeellisuuteen.

Ei sillä, ettenkö olisi halunnut Vaderia elokuvaan, mutta tuntui, ettei häntä olisi välttämättä tarvinnut elokuvassa lainkaan sen tarinan kannalta. Hänen läsnäolonsa takana piilevä syy taas kulkee käsi kädessä aiemman pointtini kanssa, että yksikään hahmo ei tunnu nousevan esiin ja ottavan roolia elokuvan vetävänä voimana, vaan pikemminkin turvaudutaan jo aiemmin rakennettuun ja nostalgisen tuttuun vetovoimaan, joka pelkästään omalla läsnäolollaan saa kannattajan kuin kannattajan menettämään järkensä innostuksesta.

Tässä tapauksessa olisi voinut tehdä joko niin, että Darth Vader olisi toiminut tarinassa keskeisemmässä roolissa Ben Mendelsohnin esittämän Orson Krennicin kanssa tai jättää hänet vain pois kokonaan kokonaiskuvasta. Nimittäin tällä kertaa tuntui siltä, että hän tunkeutui elokuvaan mukaan, mutta ei tarpeeksi paljon, että hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeellista. Jos Darth Vaderia ei vertailuun laskettaisi mukaan, niin sanoisin ehdottomasti, että elokuvan pääantagonisti Krennic on tämän esiosan parhaiten rakennettu hahmo sekä motiiviensa, että kasvunsa puolesta, vaikka emme lopulta kovin paljon hänenkään tarinaansa syvennytä katsojina.

Hänen palava halunsa todistaa oman varteenotettavuutensa ajaa hänet tekemään radikaaleja muutoksia. Valitettavasti kaikesta potentiaalista ja uhkaavuudestaan huolimatta Darth Vader riistää sen lopulta kokonaan ja vesittää hänet jopa olemattomiin omalla läsnäolollaan. Onneksi elokuvassa on sentään joitain muitakin hahmoja, jotka kaikessa pinnallisuudessaankin onnistuvat tuomaan hieman normista poikkevia tunteita pinnalle, nimittäin komedian muodossa. Alan Tydukin esittämä K-2SO -droidi toimii elokuvassa erittäin toimivana komedian kulmakivenä, jonka sarkastinen, latistava ja tyly olemus tuo siihen vaadittavaa koomista vapautusta tarinan jatkuvan vakavuuden keskeltä.

Kahden ensimmäisen tarpeettoman hitaasti ja yksitoikkoisesti laahaavan kolmanneksen jälkeen, elokuva tuntuu löytävän sen kauan kadoksissa olleen kultaisen vaihteen. Rogue Onen viimeinen kolmannes on mukaansatempaavaa, viihdyttävää ja eeppistä sotimista, joka ehdottomasti maksaa alun hitaahkon ailahtelevuuden takaisin. Eroten Solo: A Star Wars Storyyn, Rogue Onessa tuntuu olevan paljon enemmän väriä ja elämää ympärillä ja se, jos mikä, tekee tästä elokuvasta jokseenkin kiehtovan tapauksen.

Visuaalisesti elokuva on kuvankaunista katsottavaa ja värimaailma miellyttävän täyteläistä kaiken kaikkiaan. Kaksi sivuhahmoa on luotu kokonaisuudessaan tietokonetekniikalla, minkä vuoksi kaikessa epäluonnollisuudessaan ne näyttävät suorastaan videopelimateriaalilta ujutettuna oikeaan lavastettuun ympäristöön, mikä taas paistaa hyvin ikävästi näytölle. Toimintakohtaukset vakuuttavat monipuolisilla ja eeppisillä toteutuksillaan ja kannattajien palveleminen on tajuttoman upeaa koettavaa.

Elokuvan viimeinen toimintakohtaus on mielestäni yksi kaikista parhaimmista ja eeppisimmistä Tähtien sota -kohtauksista, joita olen koskaan kokenut. Kuten arvata saattaa, sen keskipisteenä on, kuin onkin, Darth Vader punaisen heiluvan valosapelinsa kanssa, joka varastaa näytöksen myös lopussa itselleen ja valmistelee meidät alkuperäisen trilogian tapahtumiin. Vaikka alkuperäisen trilogian tapahtumat alustetaan vakuuttavasti elokuvan aikana, siinä on myös monia seikkoja, jotka syövät itseltään pohjaa alta ja vesittävät kokonaisvaltaista kokemusta entisestään.

Rogue One: A Star Wars Story on ehdottomasti hyvä sellaisille katsojille, jotka odottavat Tähtien sota -elokuvaltaan vain kuvankauniita visuaalisia hetkiä ja eeppisiä toimintakohtauksia pienellä nostalgian rippeillä maustettuna. Jos kuitenkin odotatte syvällisempää ja hahmovetoisempaa kokonaisuutta, tämä elokuva ei valitettavasti sitä tarjoa, vaikka kaikki työkalut onkin heillä olleet aina saatavilla. Rogue One ei ole missään nimessä huono elokuva, mutta se olisi voinut olla ehdottomasti huomattavasti parempi huolellisemman työpanoksen tuloksena. Kyllä tämän joka tapauksessa uudestaankin katsoo, vaikka ei lukeudukaan ehkä parhaimpiin Tähtien sota -elokuviin...

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 16.11.2019
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com