Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Robert De Niro, Al Pacino, Joe Pesci,
Anna Paquin, Jesse Plemons, Stephen Graham,
Kathrine Narducci, Jack Huston
Anna Paquin, Jesse Plemons, Stephen Graham,
Kathrine Narducci, Jack Huston
Genre: Rikos, Draama, Elämäkerta
Kesto: 3 tuntia 29 minuuttia
Täytyy kyllä heti alkuun todeta, etten koskaan odottanut tätä elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Se johtuukin suurimmaksi osaksi siitä, etten ole koskaan ollut kiinnostunut näistä astetta rankemmista rikosdraamoista, mutta mitä lähemmäs julkaisua edettiin, sitä kiinnostuneemmaksi aloin itseni tuntemaan. Ei ainoastaan, että legendaarinen Martin Scorsese olisi ohjaajan puikoissa, vaan myös Robert De Nirosta, Al Pacinosta ja Joe Pescistä koostuva tähtisikermä nostatti automaattisesti odotuksiani. Lähdin katsomaan elokuvaa hyvin avoimin mielin ja välittämättä sen valtaavan näköisestä pituudestaan.
Elokuva pohjautuu 2003 vuonna julkaistuun Charles Brandtin kirjoittamaan ''I Heard You Paint Houses'' -kirjaan, joka käsittelee Frank Sheerahin elämää Bufalinon rikosperheen palkkamurhaajana ja oikeana kätenä. The Irishmanin myötä oli myös erinomainen mahdollisuus saada jo entuudestaan suureen alkuperäisvalikoimaan vihdoinkin sellainen Netflix- elokuva, joka voisi mahdollisesti näyttää striimipalvelujätille tietä laadun puolesta tulevaisuuden projekteja ajatellen.
Elokuvan tarina kerrotaan Robert De Niron esittämän irlantilaisen palkkamurhaajan Frank Sheerahin näkökulmasta. Tämä muistelee aikaansa Bufalinon rikosperheen uskollisena oikeana kätenä ja mahdollista osallisuuttaan Al Pacinon esittämän ammattiyhdistyksen johtajan Jimmy Hoffan katoamiseen. Mitä Jimmy Hoffalle oikeasti tapahtui tässä politiikan ja järjestäytyneen rikollisuuden täyttämässä asetelmassa?
Ainoa asia elokuvassa, joka pelotti minua hiukan ennakkoon oli tietenkin sen massiivinen pituus - vielä kun sitä ajattelee sen tarjoaman rankan kontekstin puolesta. Siitäkin huolimatta ohjaaja Martin Scorsese onnistuu kuin onnistuukin pitämään katsojastaan yllättävänkin tiukasti kiinni, mikä mahdollisti sen, ettei elokuva tuntuisi liian työläältä projektilta katsastaa. Toki, kolmetuntisen kohdalla alkoi luonnollisestikin jo hiukan väsyttämään, mutta mitä siinä voi muuta odottaakaan siinä vaiheessa...
The Irishman on yllättävänkin hiljainen, suurimmaksi osaksi hidastempoinen ja hyvin täyteläinen pala rikosdraamaa, joka ei pelkää upottaa katsojaansa petolliseen maailmaansa. Tarina on hyvin laaja ja ulottuva kokonaisuus, joka uskaltaa edetä hyvin jännittäville ja painostaville teille, sekä samanaikaisesti naurattaa kohtauksesta toiseen mehevillä letkautuksillaan. Mikä elokuvassa on jokseenkin erikoista on, että siinä ei käytetä kovin paljon taustamusiikkia hahmojen tunteiden ilmaisemiseen, vaan visuaalinen tarinankerronta ja näyttelijöiden erinomainen työpanos elein kertoo enemmän kuin yksikään erillinen nuotti.
Seuraamme elokuvan aikana Frankin nousua tässä järjestäytyneen rikollisuuden täyttämässä petollisessa ympäristössä. Päästyään kuvioihin mukaan, hän huomaa kuinka hankalaa tässä asetelmassa on pitää oma luotettavuus, kun naruja vedetään joka suunnasta samanaikaisesti. Hahmot yrittävät nousta kartalle toinen toistaan ylemmälle pallille suunnittelemaan seuraavia liikkeitään tarkoin, ottaen samalla suuria riskejä matkansa aikana.
Robert De Niron esittämä Frank on hyvin pidättäytynyt ja tyyni palkkamurhaaja, joka onnistuu vankkumattoman luotettavuutensa ja aikaansaavan luonteensa avulla nousemaan jatkuvasti porraksia ylemmäs. Al Pacino esittää ammattiyhdistyksen johtajaa Jimmy Hoffaa, joka on äkkipikainen ja silmiinpistävä persoona, joka turvautuu Frankiin tilanteen eskaloituessa yhä mutkikkaammaksi ja mutkikkaammaksi. Joe Pesci taas esittää kylmänviileää rikospomoa Russell Bufalinoa, joka tarjoaa Frankille lukuisia mahdollisuuksia nousta ja edetä omalla tiellään kohti huippua.
Heidän välillään käytävät dialogit tuntuvat kaiken kaikkiaan luonnollisilta ja realistisilta. Tämän vuoksi käsiteltävät tapahtumat ja elokuvan syvälliset teemat tuntuvat niin uskottavilta ja ajoittain jopa painostavan realistisilta. Siinä on myös jatkuvan vaaran tunne läsnä, joka nostattaa automaattisesti elokuvan jännitystä ja ennalta-arvaamattomuutta entisestään. Roolisuoritukset ovat sen verran erinomaisia, etten yhtään ihmettele, jos kolmikko yhdessä onnistuu saamaan itselleen vähintäänkin ehdokkuudet tulevassa Oscar -gaalassa säväyttävistä roolitöistään.
Teknisesti elokuva on erittäin vakuuttava kokonaisuus. Ei ainoastaan, että se on kauniisti kuvattu ja kerrottu visuaalisesta näkökulmasta katsottuna, mutta siinä on myös yllättävänkin onnistuneesti käytetty paljon haukuttua nuorennustekniikkaa hyväksi kokeneisiin näyttelijöihin. Toki, aluksi ne huomaa hyvin selvästi silmiinpistävien muutosten vuoksi, mutta hyvin pian tämän jälkeen sen unohtaa kokonaan ja elokuva vie mukanaan. Elokuvan ongelmat ovat niin pieniä, ettei niitä välttämättä tarvitse edes nostaa esille yksityiskohtaisten artististen ratkaisujen muodossa.
The Irishman on kuin shakkia pelaisi. Sen aikana ei pelätä pysähtyä ongelmatilanteen äärelle pohdiskelemaan, vaan annetaan kaikki aika hahmoille ymmärtää kehkeytyvien tapahtumien vakavuus. Tämä petollisen moniuloitteinen tilanne lähtee sitten pikkuhiljaa sekä kehittymään, että eskaloitumaan massiivisemmaksi palapeliksi, jossa jokaisen tulevaisuus on vaakalaudalla.
Tiedättekö sen tunteen, kun katsotte jotain elokuvaa ja vaikka se ei välttämättä olekaan teidän tyyliänne tai makuanne, tiedostatte sen laadukkuuden? Martin Scorsesen The Irishman on minulle juurikin sellainen teos. Se ei välttämättä kuulu omiin kaikkien aikojen lempielokuviin, mutta on erinomainen kokonaisuus kaikin puolin siitäkin huolimatta.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti