Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Robin Williams, Kirsten Dunst,
Bradley Pierce, Bonnie Hunt, Jonathan Hyde,
Bebe Neuwirth, Adam Hann-Byrd, Laura Bell Bundy
Genre: Seikkailu, Komedia, Perhe
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Kun puhutaan lapsuuden suosikeista, joita katsoi koko ajan uudestaan ja uudestaan vaihtamatta levyä juuri koskaan, voin sanoa varmuudella, että Jumanjia tykkäsin katsoa pienempänä hyvinkin paljon. En oikein ole varma, miksi se veti minua puoleensa niin paljon. Voi johtua itse ajatuksesta elävästä lautapelistä, jonka sisälle voisi itse fyysisesti mennä pelaamaan ystävien kera tai tuoda kyseinen peli omaan maailmaan. Kuulostaa mielestäni kiehtovan vaaralliselta ajatukselta...
Kun nuori Alan Parrish löytää mysteerisen lautapelin haudattuna multaan rakennustyömaalta, hän ei tiedä pelillä olevan uskomattomia voimia, ennen kuin hänet imaistaan sen oman viidakkoulottuvuuden vangiksi. Siellä hän ehtii asustaa noin kaksikymmentäkuusi vuotta, kunnes Parrishien autioon taloon muuttaa uusi perhe ja kaksi pahaa-aavistamatonta lasta Judy ja Peter löytävät samaisen lautapelin ullakolta.
He onnistuvat pelatessaan vapauttamaan Alanin pitkältä ahdingolta ja jo aikuiseksi kasvanut mies liittyy peliin mukaan. Alanin kanssa vuosia sitten pelin aloittanut Sarah liittyy myös peliin mukaan, kun hän saa tietää, että pelin aiheuttamat kauhut loppuvat vasta kun peli on saatettu päätökseen. Onnistuvatko he selviämään vaativista haasteista yhdessä vai ottaako pelko otteen pelaajista yksitellen?
Tarina ja sen asetelma alustetaan hyvin nopeasti, mutta tarpeeksi selvästi katsojalle ymmärrettäväksi. Jumanji-lautapelin mytologia ja toimintaperiaate on aluksi täysi mysteeri, mutta saadessamme hieman maistiaisia tulevasta, kiinnostuksemme nousee automaattisesti pilviin. Näemme kuinka kyseinen lautapeli on aikojen saatossa edennyt kädestä toiseen ja hirvittänyt ihmisiä vuosikymmenten ajan.
Emme näe alussa kuitenkaan itse pelaamista, vaan ainoastaan sen aiheuttaman jälkireaktion pelaajissa, jonka vuoksi he pelokkaina pyrkivät päästä siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Tämä tuo elokuvaan heti kättelyssä hyvin kutkuttavan mysteerin asetelmaan. Alamme väkisinkin miettimään lautapelin perimmäisiä motiiveja. Onko se kirottu? Onko sillä oma tahto? Miten sen yliluonnollinen luonne voi olla alkuunkaan mahdollinen?
Vaikka elokuvassa onkin neljä tärkeää hahmoa käsiteltävänä, se mielestäni käy läpi parhaiten Robin Williamsin esittämän Alan Parrishin emotionaalista matkaa pelokkaan epävarmasta pojasta määrätietoisen sinnikkääksi mieheksi. Alanin tarinakaari on hyvin syvällinen kaiken kaikkiaan, kun sitä rupeaa hiukan miettimään enemmän.
Ei ainoastaan, että hän kokee hirvittävimmän tapahtuman joutuessaan lautapelissä piilevän viidakon uumeniin vuosikymmeniksi uteliaisuutensa vuoksi, mutta sen aiheuttamat seuraamukset ja tapahtumat nostavat tämän syyllisyyden tunnetta entisestään, kun hän ymmärtää mihin kaikkeen hän oli ehtinyt ennen katoamistaan vaikuttamaan negatiivisesti läheistensä elämiin myöntämättä virheitään.
Hän joutuu ymmärtämään elokuvan aikana tekojensa vaativan hinnan ja siitä aiheutuvat seuraamukset, jotka ovat osuneet tämän omaan nilkkaan. Alan joutuu ottamaan aluksi vastuun pelin aloittamisesta, ennen kuin hän ehtii käsittelemään omia virheitään, sillä lautapeli vapauttaa jatkuvasti vaarallisia luonnonihmeitä vapaaksi, jotka uhkaavat koko kaupungin turvallisuutta. Ennen kuin peli on pelattu loppuun, kukaan ei ole turvassa pelin tuomilta vaaroilta.
Vaikka Jumanji-lautapelin sylkemät haasteet eivät välttämättä kuulostaisikaan korvaan kovin kummoisilta, niiden ylilyövä luonne kuitenkin onnistuu hirvittämään. Ne hirvittävät etenkin, jos katsojana kuvittelee itsensä nuorempana käsiteltävien hahmojen tilalle kokemaan näitä uskomattomia tapahtumia. Lapselle nämä asiat kuulostavat varmasti pelottavilta teoriassakin, mutta todellisuudessa koettuna jännitystasot saattavat nousta aivan omiin sfääreihin.
Muistan nuorempana elokuvaa katsellessani, kuinka paljon rakastin tätä elokuvaa ja katsoin sitä jatkuvasti uudestaan ja uudestaan väsymättä siihen. Vaikka tiesinkin joka kerta mitä tuleman pitäisi, pari tiettyä kohtausta ovat aina saaneet minut voimaan hieman epämiellyttäväksi itse kontekstin ja toteutustyylin puolesta.
Olen aina pitänyt käytännön efekteistä elokuvissa ja ne toimivat tässäkin tuotoksessa oikein vakuuttavasti, mutta heti kun elokuva vaatii visuaalisesti varsinaisia efektejä - se menettää uskottavuuttaan ja efektiivisyyttään. Efektit ovat ikääntyneet hyvin heikosti ja suurimmaksi osaks ongelmat piilevät valotuksessa, joka pistää ikävästi silmiin tasapainottomuudellaan ja epäluonnollisuudellaan.
Jumanji on ehdoton lapsuudensuosikkini, joka osaa edelleenkin jollain ihmeellisellä tavalla viihdyttää, vaikka ajoittain se ei aina toimikaan maalaisjärjellisesti ollenkaan. Tarinankerronnallisesti teos täyttää kuitenkin tarpeelliset laatuvaatimukset ollakseen lopulta hyvä elokuva kokonaisuudessaan, mutta siinä tuntuu olevan paljon sellaisia yksityiskohtia ja seikkoja, jotka empivät logiikkaa ja luonnollisuutta ihan kontekstinsakin puolesta.
Sen uskomattomuuden ja ylilyövän luonteen pystyy onneksi antamaan anteeksi katsoessa, sillä elokuva imaisee katsojan vakuuttavasti mukaansatempaavalla tavalla nopeatempoiseen seikkailuun. Ei sillä, että se toimisi yhtään sen paremmin tässä muodossa, mutta tarinan etenemisen puolesta jotkut valinnat ovat olleet selkeästi pakollisia. Siksi kokonaisuus tuntuu ajoittain hiukan ailahtelevalta ja merkilliseltä.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti