Ohjaus: Jake Kasdan
Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Jack Black, Karen Gillan,
Alex Wolff, Ser'Darius Blain, Madison Iseman,
Morgan Turner, Danny DeVito, Danny Glover, Awkwafina
Genre: Toiminta, Seikkailu, Komedia
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Kun Jumanjin ensimmäinen jatko-osa Welcome to the Jungle julkaistiin toissa vuonna teattereissa, Sony alkoi jo suunnitella mahdollista jatkoa elokuvasarjaksi muodostuneelle konseptille elokuvan saaman suosion ja positiivisen palautteen pohjalta. Seuraavan jatko-osan tuotanto ilmoitettiinkin hyvin pian julkaisun jälkeen, mutta sitten kaikki hiljeni. Uudesta tuotannosta ei kuulunut mitään uutisia, huhuja tai päivityksiä ja elokuvan ympärillä pyörivä huomio oli lähes olematon, mikä on hyvin merkillistä tämän sortin elokuvalle.
Jumanji: The Next Levelin äkkinäinen markkinointi sai jokaisen takajaloilleen, sillä se tuntui tulevan aivan kuin puskista, vaikka olimme jo edellisen elokuvan pyöriessä teattereissa tietoisia tulevasta projektista. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat hyvin pidätyväiset ja ihan hyvästä syystäkin. Pelko toistuvasta materiaalista on tällä kertaa olemassa paljon varmemmin kuin koskaan aiemmin, sillä mielestäni tekijät jämähtivät väärään paikkaan konseptinsa puolesta.
Ensimmäisessä elokuvassa koukkuna toimi yliluonnollinen lautapeli; toisessa yliluonnollinen lautapeli, joka on onnistunut muuntautumaan evoluutionsa ja tarpeensa puolesta nykypäivän standardeihin; ja nyt on taas päätetty kolmannessa osassa pysähtyä nousujohteisen prosessin puolesta ja filmatisoida sama idea uusiksi muutamin eri lisäyksin ja muutoksin. Se kuulostaa itsessäänkin ikään kuin koululainen yrittäisi kopioida kotitehtäviään kavereiltaan, mutta hänen täytyisi muuttaa muutamia asioita sen sisällä, jotta ei jäisi kiinni opettajalle.
Valitettavasti minun on pakko se myös allekirjoittaa tämän elokuvan osalta, sillä juuri siltä se tuntuukin perimmiltään. Ymmärrän kyllä, että liiketoiminnallisesta näkökulmasta katsottuna tämä on ihan järkevä liike saada kaikki irti jokaisen yllättäneestä hittiasetelmasta ja näyttelijäkaartista, mutta artistisesta näkökulmasta tämä on vain inspiroimatonta ja sielutonta rahastusta kaiken kaikkiaan. Toisaalta elokuvateollisuus on nykyään suurimmaksi osaksi vain puhdasta bisnestä, sillä tienestin määrä määrittää teoksen suosion, eikä itse katsojat ja heidän mielipiteensä. Ei sille valitettavasti vain voi mitään, joten lähdetään keskustelemaan itse teoksesta.
Kuten aiemmin jo mainitsinkin, elokuva ei eroa edeltäjäänsä millään muulla tavalla, kuin monipuolisimmilla ympäristöillä, laimeilla haasteilla, sekä pelihahmojen ylättävän kiehtovilla karakterisointimuutoksilla. Hahmojen erikoispiirteet ja taidot määrittyvät itse pelaajan mukaan, mikä mielestäni palvelee tuoretta ideaa upeasti ja syventää sen omaperäisyyttä. Ei ainoastaan, että hahmoilla on lukemattomia mahdollisuuksia edetä ja muuttua elokuvasarjan aikana, mutta tämä yksityiskohta itsessäänkin tuo niin paljon enemmän syvyyttä pelin mekaniikkaan ja sen persoonalliseen ohjelmointiin.
Vuosien jälkeen Spencer, Fridge, Bethany ja Martha joutuvat palaamaan uudestaan tutun videopelin sisälle. Syy itsessään on tavallaan ihan toimiva paperilla, kun yksi hahmo tekee harkitsemattoman valinnan palaamisensa suhteen, mutta toteutetussa muodossaan se tuntuu olevan liian heikko motiivi hahmolle tehdä kyseistä liikettä noin pienen asian vuoksi. Eroten edeltäviin osiin, tällä elokuvalla kesää ikuisuus päästä itse asiaan, mikä kieltämättä hiukan turhauttaa katsojan näkökulmasta katsottuna.
Ymmärrettävästi uudet hahmot ja tuttujen naamojen tilanteet alustetaan perinpohjaisesti tarinaa varten, mutta siinä kestää aivan liian kauan aikaa päästä varsinaiseen asiaan, minkä vuoksi elokuva menettää hiukan vauhtiaan ja momenttiaan päästessään lopulta peliin käsiksi. Jumanji-videopeli on vioittunut sen verran ajan saatossa, että sen toimivuus reistailee ja sisältö muuttuu sen seurauksena. Kun aiemmin nuorukaiset valitsivat omat hahmonsa ja joutuivat imaistuiksi viidakkoon, tällä kertaa varmuutta hahmoista tai varsinaisesta osallistumisesta ei ole ollenkaan, sillä videopeli onnistuu operoimaan itsenäisesti ilman pelin käynnistymistäkin valiten sokkona sekä itse pelaajansa, että heidän avatarinsa.
Asetelma itsessäänkin on yvin erikoinen ja ristiriitainen. Ei ainoastaan, että tilanteet ovat muuttuneet radikalisti kuukausien saatossa edellisen elokuvan tapahtumista, mutta uudet hahmotkin lisäävät kokonaisuuteen hyvin paljon kontekstia. Danny DeViton esittämä Spencerin vaari Eddie ja Danny Gloverin esittämä Milo ovat kaksi keskeistä sivuhahmoa, joiden räikyvän ristiriitaiset välit tuovat asetelmaan heti kättelyssä koomista latausta ja konfliktipohjaista rakennetta.
Sen avulla luodaan epävakaa alusta pelaajille, kun uusi kaksikko selvittelee omia ongelmiaan Jumanjin viidakossa, suuren pelastusoperaation ohessa. Hahmot ajavat itsensä syvään ahdinkoon pelin aikana, sillä he riistävät toisiltaan jatkuvasti elämiä turhaan ja varmistavat sillä, ettei matka olisi alkuunkaan helppo. Jossain vaiheessa sitä katsojanakin turhautuu tähän uusien hahmojen tuhlailuun, sillä he eivät vain ymmärrä tilanteen vakavuutta, ennen kuin tekeekin jo ihan liian tiukkaa. Tällä tavalla sitten elokuvan jännitys ja panokset luodaan, mikä on mielestäni hiukan idioottimaista maalaisjärjellisesti mietittynä, sillä kuolemat eivät johdu itse videopelin vaikeudesta ja vaarallisuudesta, vaan puhtaasti hahmojen tyhmyydestä.
Kahden viimeisen elokuvan tärkeimpinä esineinä ja avaimina ulospääsyyn ovat toimineet massiiviset jalokivet, jotka kuvastavat jotain tiettyä osaa Jumanjista. Uusi antagonisti Jürgen Julma on saanut käsiinsä uuden jalokiven, joka toimii elokuvassa uutena määränpäänä ja motivaattorina seikkailijoillemme. Hänellä tuntuu olevan hiukan enemmän syvyyttä ja tarkoitusperää itse tarinan näkökulmasta katsottuna etenkin edeltäjäänsä Van Peltiin verrattuna. Siitäkin huolimatta edeltäjäänsä tapaan, Jürgen Julma jää hyvin yksiuloitteiseksi ja menetetyksi mahdollisuudeksi.
Ymmärrän kyllä, että videopelin antagonistit ovat aina yleensä olleet hyvin ohuita persoonia perimmiltään, jotka ovat paikan päällä vain palvelemassa protagonisteja, mutta elokuvamuodossa se ei aina ihan toimi sellaisenaan. Tässä elokuvassa on onneksi yritetty tuoda hieman vakuutavammin esille sitä, että kuinka vaarallinen ja brutaali Jürgen osaa olla tarpeen vaatiessa. Valitettavasti tämä potentiaalinen rakentaminen ja syventäminen jääkin sitten siihen. Hauskana lisäyksenä pakko mainita, että itse hahmo on selkeästi saanut vaikutteensa Game of Thrones -sarjasta ulkonäöllisesti, jossa Jürgeniä esittävä Rory McCann on ollut myös mukana.
Visuaalisesti elokuva on miellyttävä ja monipuolinen, vaikka ei ylläkkään edeltäjänsä tasolle uskottavuutensa osalta. Efektit itsessään ovat hiukan ailahtelevia tasonsa puolesta, minkä vuoksi illuusio Jumanjista ja sen taianomaisuudesta ei pidä kovin pitkään. Toimintakohtaukset ajavat kyllä asiansa, mutta tuntuvat kuitenkin hyvin tavanomaisilta ja jo läpikolutuilta, minkä vuoksi se ei enää yllätä katsojaa oikein missään vaiheessa. Komedia on ihan menevää ja toimivaa paikoitellen, vaikka se käykin välillä hyvin lapsellisilla ja ylilyövillä mailla. Siitä huolimatta elokuva onnistuu silloin tällöin yllättämään katsojan vaivihkaa muutamalla hienovaraisella vitsillään.
Jumanji: The Next Level on juuri sellainen elokuva, mitä en ainakaan itse toivoisi jatko-osan koskaan olevan. Vaikka siinä onkin kiinnostavia ideoita ja ratkaisuja tehty, se on kuitenkin edeltäjänsä kanssa lähes yksi ja sama elokuva käärittynä vain eri paperiin. Ensimmäinen jatko-osa Jumanji: Welcome to the Jungle on selkästi parempi elokuva kuin uusi Jumanji: The Next Level, mutta kyllä tässäkin elokuvassa on muutamia viihdyttäviä kohtauksia, jotka osaavat miellyttää omalla tavallaan. Valitettavan unohdettavaksi se kuitenkin jää lopulta.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti