Ohjaus: Takashi Shimizu
Pääosissa: Amber Tamblyn, Sarah Michelle Gellar, Arielle Kebbel,
Takako Fuji, Edison Chen, Sarah Roemer, Jennifer Beals,
Matthew Knight, Misako Uno, Ohga Tanaka
Genre: Kauhu, Jännitys, Mysteeri
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Keskitasoisen, mutta siitäkin huolimatta minulle rakkaan ensimmäisen amerikkalaisen Kauna-uudelleenfilmatisoinnin jälkeen, oli luonnollisesti aika hypätä seuraavaan kelkkaan ja jatkaa mytologian kaivamista entistä syvemmälle. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat hyvin matalat, sillä en paljoakaan muistanut tästä elokuvasta ennakkoon, vaikka tiesin tasan tarkkaan nähneeni sen joskus hyvin nuorena.
Edellinen elokuva oli minulle se elokuva, joka jäi parhaiten mieleen kaikista Kauna-elokuvista, mutta tämä elokuva oli aivan pimennossa, enkä tiedä miksi. Siitäkin näkökulmasta katsoen oli hienoa vihdoin päästä kokemaan se uudestaan ja katsoa, että miksi se ei onnistunut jättämään minulle mitään muistikuvaa edellisestä katsastuskerrastani. Toivoin. voi niin toivoin, ettei elokuva pilaisi tätä keskitasoista, mutta rakasta elokuvasarjaa minulle, sillä yleisten mielipiteiden mukaan tämä elokuva on haukuttu syvimpään maan rakoon. Lopputulos jopa pelottaa minua jossain määrin...
''Kun joku kuolee silmittömän raivon seurauksena, syntyy kirous. Se juurtuu paikkaan, jossa raivon kohde menettää henkensä. Ne, jotka pyrkivät kommunikoimaan kaunaa kantavan hengen kanssa tai sattuvat eksymään rikospaikkaan, joutuvat kirouksen raivon täyttämäksi.'' Näillä lauseilla elokuva aloitetaan ja niin myös aloitetaan jokaikinen Kauna-elokuva. Se pitää huolen siitä, että pääsemme heti kättelyssä hieman vihille siitä, että mitä voimaa mytologia pitää sisällään.
Kaksi suosittua lukiolaistyttöä menevät koulun jälkeen kirotuimpaan taloon Japanissa ja ottavat mukaansa koulun kiusatuimman hylkiön, Allisonin, pelotellakseen häntä. Ikävä pelotteluyritys muuttuu lopulta kuitenkin hyvin todentuntuiseksi teinien huomatessa kummitustarinoiden olevan totta. Edellisessä elokuvassa keskipisteenä toiminut Karen toipuu sairaalassa tulipalon jäljiltä, jonka hän itse aiheutti pysäyttääkseen kirottua kaunaa kantavan Kayakon.
Hän kuitenkin huomaa pian, ettei kirousta liekeillä pysäytetä. Samaan aikaan hänen äitinsä lähettää hänen toisen tyttärensä varmistamaan, että Karenilla on kaikki hyvin. Odottamattomasti hän joutuu kuitenkin toden teolla yllättymään, sillä herkästi leviävä kirous imaisee hänet mukaansa peliin aikaa vastaan. Monta tarinakaarta seuraava ja sovittava kokonaisuus seuraa montaa hahmoa ja heidän karmaisevia kokemuksiaan Kayakon silmätikkuina, avaten samalla hieman enemmän tämän myytin perimmäistä alkuperää. Onko kiroukselle pysäyttäjää vai onko luonto päättänyt saada tarpeekseen ihmisistä?
Elokuvan asetelma ja hahmojen motiivit ovat yllättävänkin selkeitä, sekä järkeenkäypiä alusta asti. Tapahtumia jatketaan käytännössä heti siitä, mihin viimeksi jäimmekin. Elokuva pompottelee parilla tarinalla ja lokaatiolla yrittäessään jatkaa edellisen elokuvan tarinaa pidemmälle ja aloittaessaan oman sen varjosta. Vaikka itse tapahtumat tuntuvatkin järkeviltä paperilla, että näytöllä, niiden järjestys ja esillepano ei aina palvele elokuvan efektiivisyyttä ja dynaamisuutta.
Kun edellisen elokuvan tarinakaava erosi alkuperäisistä osista sillä, että se ympäröi tapahtumillaan suurimmaksi osaksi vain yhtä päähahmoa - Sarah Michelle Gellarin esittämää Karenia, niin tässä elokuvassa ohjaaja Takashi Shimizu palaa oman tyylinsä juurille ja jakaa kokonaisuuden ikään kuin ''lukuihin'', jotka käsittelevät eri ajanjaksoja ja näkökulmia. Ne tuovat pikkuhiljaa kokonaiskuvaan yhä enemmän yksityiskohtia ja paljastuksia, joita sitten pyritään käyttämään myöhemmin hyväksi tarinan edistämisessä.
Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta kyseinen herra rakentaa tarinan käytännössä ''tarantinomaiseen'' tapaan sekoitetussa järjestyksessä, jolloin tarinan painopisteet ja kulmakivet rakentavat kokonaisuutta ikään kuin käänteisessä järjestyksessä - tai selkeämmin muotoiltuna - hankalan palapelin lailla. Se saattaa tuntua traditionaaliseen tarinankerrontaan tottuneesta tahosta hieman erikoiselta ja hämäävältä aluksi, mutta ajan kanssa sen luonne ja tahditus selkeytyy katsojalle itsestään.
Ohjaajalla on monta hyvää ideaa tarinalle, mutta niiden tasapainotteleminen ja kiinnostuksen ylläpitämisen varmistaminen järkkyy ailahelevan rakenteen vuoksi. Ei ainoastaan, että kyseinen tarina tuntuu ajoittain seilaavan kontrolloimattomasti siellä sun täällä sekä ajassa, että kontekstissa. Sen vuoksi se ei aina onnistukaan edes pitämään aikajatkumoaan tarpeeksi tasapainoisena ja yhtenevänä, jotta sen epäselvään tahtiin pääsisi katsojana edes kunnolla käsiksi.
Elokuva kyllä pakottaa katsojan pala palalta asettelemaan kohtaus kohtaukselta aikajanalle kokonaiskuvan selkeyttämiseksi. Ajoittain kaiken seasta löytyy kuitenkin muutamia epäselviäkin lisäyksiä, jotka eivät oikein ensinnäkään tuo elokuvalle mitään muuta lisää kuin kutkuttavia tilanteita ja säikäytysmahdollisuuksia, ja toiseksikaan niitä ei koskaan käsitellä oikein millään tavalla jälkeenpäin.
Kyllä, voimme katsojina olettaa niiden perimmäisiä takoitusperiä, mutta elokuva ei onnistu edes hienovaraisesti aina viitata materiaalinsa kohdennusta, minkä vuoksi tietyt kohtaukset vain tapahtuvat ja jäävät vain hyvin epäselviksi tilanteiksi, vailla ratkaisua. Käsiteltävät hahmot jäävät valitettavan ontoiksi, vaikka yritystä syventämiselle olikin yllättävän paljon, mutta se johtuikin kyllä pitkälti elokuvan hajoitetusta keskittymisen kohdistuksesta.
Vaikka siinä onkin lukuisia hyvin kyseenalaisia ja maalaisjärjellisesti vajaavaisia ideoita ja ratkaisuja, elokuva onnistui kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla säväyttämään minua efektiivisyydellään ja epäordinaarisella lähestymistavallaan alkuperäiseen materiaaliinsa. Sekin oli hienoa nähdä, että vaikka ensimmäinen osa kopioi lähes kokonaisuudessaan ensimmäisen Ju-on: The Grudge -elokuvan tarinaa sellaisenaan, ensimmäinen jatko-osa onkin sitten aivan oma juttunsa.
Siinä ohjaaja Takashi Shimizu yrittää kertoa uuden tarina, uusilla hahmoilla ja tehdä siitä mahdollisimman odottamattoman kokemuksen katsojalle, minkä hän osittain myös onnistuukin välittämään näytön toiselle puolelle, mutta monet perusasiat jäävät hiukan liian alkeellisiksi, jotta siitä voisi välittää enempää. Investoituminen sekä hahmoihin, että itse tarinaan on vaikeaa ja ainoa asia mikä pitää kiinnostuksemme edes jollain tasolla elossa, on sen kutkuttava tunnelma ja suurimpia kliseitä vastaan taistelevat säikäytyskohtaukset.
Vaikka toki elokuvassa sorrutaan monesti halpoihin säikäytysmenetelmiin, se onnistuu ajoittain yllättämään täydellisesti hyvin innovatiivisilla ja tuoreilla ideoillaan, jotka jäävät kieltämättä hiukan odottamattomasti nostattelemaan hiuksia pystyyn. Ne osaavat parhaimmillaan olla hyvin hienovaraisia ja kekseliäitä, vaikka ajoittain sortuvatkin myös nojaamaan äänekkäiden äänitehosteiden varaan., mutta sitäkin huolimatta katsojana sitä pääsee ällistelemään, että kuinka omaperäisiä ratkaisuja ohjaaja pyrkii tekemään pitkin elokuvaa, pitääkseen sen monipuolisena ja efektiivisenä.
Alkuperäiset elokuvat olivat tunnettuja painostavasta tunnelmastaan, kun taas nämä uudelleenfilmatisoinnit näyttävästä esillepanostaan. Kun edellinen osa käytti näytöllä sinertävää sävyä hyväkseen luodakseen kylmemmän ja turvattomamman ilmapiirin, jatko-osa käyttää enemmä vihertävää sävyä, joka tuo näytölle hyvin erilaisen ja erikoisen tunnelman värimaailmansa puolesta. Samalla tuntuu ihan kuin kuva olisi jatkuvasti jonkin vahvan efektin alaisena.
Nimittäin kaikessa tummuudessaankin, kaikki vaaleat yksityiskohdat, kuten esimerkiksi iho, jopa säteilevät kontrolloimattomasti ylikuormittavan kuvamanipulaation tuloksena. Visuaalinen ilme muistuttaakin hyvin pitkälti juuri 2000-luvun elokuvia tyyliltään, jolloin tuollainen alakuloinen ja ylihiottu materiaali oli vielä muodissa. Visuaaliset efektit taas olivat aikaansa nähden oikein toimivia ja efektiivisiä suorituksia, jotka ajoivat vaikuttavasti asiansa elokuvan kontekstissa. Ei liikaa, eikä liian vähän - juuri sopivasti siis.
Kauna 2 on elokuva, joka yllätti minut täysin. Odotin muiden mielipiteiden ja arvostelujen perusteella hyvin tuskaliasta kokemusta ennakkoon, mutta niin vain kaikista selkeistä vioistaankin huolimatta, elokuva onnistuu viihdyttämään ja pitämään konseptin edelleen tarpeeksi monipuolisena, pitääkseen katsojastaan kiinni edes jossain määrin. On vaikuttavaa huomata, että vaikka ohjaaja Takashi Shimizu onkin kolunnut menestyksekästä konseptiaan jo monen elokuvan muodossa ja monen vuoden ajan, hänellä silti tuntuu riittävän hinkua ja ideoita toteuttaa uusia ideoita ja asetelmia jo tutuksi tulleeseen muottiinsa.
En missään nimessä sano, että elokuva olisi jotenkin mestarillisen laadukas tai mainio missään muodossa, mutta on se kuitenkin paljon parempi, kuin mitä monet parjaavat arviot antavat odottaa. Positiivisin mielin etenemmekin seuraavaksi trilogian päättävään osaan Kauna 3:seen, josta muistan jostain syystä pelottavankin paljon. En vain muista, että johtuiko se sen hyvyydestä vai jostain muusta, mutta se selviää kuitenkin ihan tuota pikaa...
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti