Ohjaus: Takashi Shimizu
Pääosissa: Sarah Michelle Gellar, Jason Behr, William Mapother,
Clea DuVall, KaDee Strickland, Grace Zabriskie,
Bill Pullman, Takako Fuji, Yuya Ozeki
Genre: Kauhu, Jännitys, Mysteeri
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Katsottuani Takashi Shimizun alkuperäiset Ju-on -elokuvat, oli aika hypätä uudelleenfilmatisointien kimppuun ja tarkennuksena vielä kaikista ensimmäiseen amerikkalaiseen Kauna-elokuvaan. Mikä tästä elokuvasta teki niin epätavanomaisen, oli se seikka, että tekijät aloittivat uudet kuvaukset lähes heti alkuperäisten japanilaisten elokuvien julkaisujen jälkeen. Eikä ainoastaan se, että uusi elokuva tuli vain vuotta myöhemmin Ju-on: The Grudge 2:n jälkeen, mutta ohjaajan pallista ei Takashi Shimizu luopunut mistään hinnasta, vaan hän jatkoi oman konseptinsa parissa mukautamalla sitä länsimaalaisemmaksi maailmanlaajuisia valtavirtoja varten.
Tämä on se elokuva, jonka muistan ehkä parhaiten kaikista Kauna-elokuvasarjan osista. Muistan katsoneeni tätä peittoon käärittynä nuorena poikana, jolle kauhuelokuvat olivat vielä täysin uusia ja kauhistuttavia asioita. Silloin katsoin niitä ihan vain uhmatakseni ja haastaakseni itseäni rohkeuteni puolesta, vaikka kyse ei todellisuudessa ollutkaan vain siitä. Muistan hyvin kuinka katsoessani kyseistä teosta pelotti niin järkyttävästi, mutta siitä huolimatta minua enemmän kiehtoi itse konsepti kuin varsinainen toteutus.
Siksi tuolloin kamppailin rohkeasti elokuvan loppuun saadakseni tietää totuuden Kayakosta, enkä pettynyt. Nyt oli kuitenkin aika kokea samainen tarina uusiksi kokeneemman silmän kautta ja toivoa elokuvan toimivan minulle edelleen vähintäänkin mielekkäänä paluumuuttajana, jos ei muuna. Näin vuosia myöhemmin olin jossain määrin jopa innoissani uudelleenkatsastuksestani, vaikka se ei tietääkseni mikään mestariteos ollut silloinkaan.
''Kun joku kuolee silmittömän raivon seurauksena, syntyy kirous. Se juurtuu paikkaan, jossa raivon kohde menettää henkensä. Ne, jotka pyrkivät kommunikoimaan kaunaa kantavan hengen kanssa tai sattuvat eksymään rikospaikkaan, joutuvat kirouksen raivon täyttämäksi.'' Näillä lauseilla elokuva aloitetaan ja niin myös aloitetaan jokaikinen Kauna-elokuva. Se pitää huolen siitä, että pääsemme heti kättelyssä hieman vihille siitä, että mitä voimaa mytologia pitää sisällään.
Toisaalta kuten aiemmissakin arvioissani mainitsin, elokuva tuntuu sotivan esittelytekstiään vastaan. Se väittää kirouksen juurtuvan viharikoksen tapahtumapaikkaan, mutta samalla se toimii kuin virus konsanaan kiertäen paikasta ja ihmisestä toiseen matkustellessaan ympäri kaupunkia. Mielestäni tämä seikka hämää katsojaa hyvin paljon elokuvan aikana, kun sitä miettii tarkemmin, mutta elokuva ei vain toimisi välttämättä yhdessä paikassa kovinkaan vakuuttavasti. Tarina ja etenkin tunnelma tarvitsee aikaa talon ulkopuolella asetelman pohjustamiseen ja hahmojen rakentamiseen, jotta itse talo tuntuisi paljon uhkaavammalta ja vähemmän tuttavallisemmalta.
Kyseinen uudelleenfilmatisointi seuraa hyvin tiiviisti alkuperäistä materaaliaan tarinansa, tapahtumapaikkojensa ja mytologiansa osalta, mutta pyrkii samalla tehdä siitä filmaattisesti mahdollisimman näyttävän version. Elokuvalla on nimittäin tällä kertaa tarpeeksi mittava budjetti visuaaliseen esillepanoonsa, johon tekijät myös panostavat aika paljonkin. Ei ainoastaan, että elokuva näyttää visuaalisesta näkökulmasta katsottuna paljon vakuuttavammalta ja varteenotettavammalta, mutta se myös pystyy tekemään rohkeampia ratkaisuja, joihin ei aiemmin pienemmällä budjetilla pystytty venymään.
Seuramme Sarah Michelle Gellarin esittämän nuoren lähihoitajan tapausta, jossa hän menee hoitamaan potilasta, jonka talossa tapahtuu kummallisia asioita. Pahaa-aavistamaton Karen joutuu vahingossa keskelle yliluonnollista kirousta, jolla ei ole muuta motiivia kuin silmittömästi tappaa koston pilke silmäkulmassa. On hienoa nähdä kuinka elokuvassa käytetään identtisiä kuvauspaikkoja hyväksi ja se tuo kuin tuokin, elokuvasarjan kannattajille automaattisesti lisäiloa kaiken muun ohessa.
Filmatisointien erot piilevät enemmän tarinankerronnallisissa seikoissa, kuten esimerkiksi rakenteellisessa struktuurissa ja eskaloituvan kontekstin esillepanossa. Kun alkuperäinen teos seurasi tiukasti ajassa ja eri näkökulmissa hyppivää luonnetta, tässä elokuvassa turvaudutaan enemmänkin traditionaalisempaan nousujohteiseen tarinakaavaan, joka on ehdottomasti länsimaalaiselle katsojakunnalle selkeämpi asettelutapa.
Toki elokuva käyttää montaa tarinakaarta hyväkseen saadakseen syvällisemmän katsauksen asetelmaan, mutta monta näkökulmaa se ei kuitenkaan nosta esille. Vaikka elokuva käyttääkin tätä tavanomaisempaa tarinankerrontaa hyväksi, siinä on kuitenkin monia sellaisia rakenteellisia ratkaisuja, jotka osaavat olla maalaisjärjellisesti täysin absurdeja ja epäuskottavia. Vaikka ensimmäinen kolmannes ajaakin asiansa pohjustamisensa kanssa, elokuvassa tuntuu olevan siitä huolimatta muutamia hyvin tönkköjä ja epäloogisia leikkauksia, sekä ratkaisuja, jotka vetävät katsojan vain ikävästi jännittävästä ilmapiiristä pois.
Hahmot tuntuvat kaiken vajaavaisen rakentamisen ja pohjustamisen jälkeen hieman paperisilta, vaikka tapahtumia ja asetelmaa pyritäänkin parhaansa mukaan rakentaa pitkin elokuvaa. Sitä seikkaa ei helpottanut myös sekään, että itse roolisuoritukset ovat parhaimmillaan vain asiansa ajavia. Ne osaavat ajoittain olla myös hyvin puisia ja ilmaisemisen kanssa tuntui olevan selkeästi aistittavaa jäykkyyttä turhankin useasti. Sarah Michelle Gellar oli esimerkki siitä, kuinka roolisuoritus voi olla hiukan inspiroimaton, persoonaton ja turhauttavankin keskitasoinen.
Teknisesti ja tunnelmallisesti elokuva muistuttaa kovasti toista amerikkalaista uudelleenfilmatisointia - The Ringiä, vaikka ei yllä laadullisesti samalle tasolle millään, vaikka yritystä tuntuukin jonkin verran olevan. Vaikka elokuva ei vältäkään kliseisyyksiä ja halpamaisuuksia, siitä ajoittain löytyy kuin löytyykin yksittäisiä innovatiivisia ratkaisuja, jotka yllättävän positiivisesti. Vaikka teos ei kaikessa kutkuttavuudessaankaan ole pelottava missään nimessä, sillä on ehdottomasti paikka sydämessäni.
Jos jotain täytyisi sanoa eroavaisuuksista, niin sanoisin, että alkuperäinen Ju-on: The Grudge on tunnelmallisesti efektiivisempi ja rakenteellisesti ehkä omaperäisempi, kun taas amerikkalainen Kauna on visuaalisesti näyttävämpi ja tarinankerronnallisesti pelkistetympi versio. Molemmissa elokuvissa on ehdottomasti omat hyvät ja huonot puolensa, enkä pysty ihan varmuudella sanomaan, että kumpi versio on mielestäni parempi kokonaisuutena, sillä pidän molemmista yhtä paljon.
Paremmuusjärjestys riippuu taas pitkälti pelkästään preferenssistä ja henkilökohtaisista mieltymyksistä. Uudelleenfilmatisoinnilla on ainakin sen verran suurempi etu, että se oli yksi niistä ensimmäisistä kauhuelokuvista, jonka olin lapsuudessani kokenut. Sen kautta olenkin sitten pikkuhiljaa ahminut kauhua kuin vettä konsanaan ja nykyään rakastan kauhun katsomita, vaikka se osaakin olla nykypäivänä hiukan yksitoikkoista.
Kyllä Kaunan mielellään katsoo kerran, jos toisenkin, mutta kovin laadukas se ei kuitenkaan ole. Se on keskitasoinen kauhuelokuva, jolla on hyvin kiehtova idea ja mytologia esiteltävänään, mutta ajoittain se sortuu hyvin halpamaisiin ratkaisuihin saadakseen jotain reaktiota katsojastaan irti. Se on myös siinä mielessä hauska tapaus, että se oikeasti jakaa mielipiteitä rajusti katsojien kesken. Jotkut pitävät tätä yhtenä historian kauhistuttavimpana kauhuelokuvana ja jotkut hyvinkin nihkeänä yrityksenä.
Itselläni taas taistelevat sekä positiivisuus, että negatiivisuus keskenään kyseisen teoksen tiimoilta. Omat lapsuuden siteet ovat edelleen hyvin tiukat ja vaikka tiedostankin elokuvan vajaavaisuuden, pidän siitä yllättävänkin paljon edelleen. Hyvä idea ehdottomasti - erittäin ailahteleva toteutus valitettavasti. Seuraavaksi jatkammekin amerikkalaisen trilogian toiseen osaan, joka tuntui olevan tätäkin parjatumpi elokuva, mutta onko se oikeasti niin huono?
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti