Ohjaus: Nicolas Pesce
Pääosissa: Andrea Riseborough, Demiàn Bichir, John Cho,
Lin Shaye, David Lawrence Brown, Betty Gilpin,
Tara Westwood, Jacki Weaver, Junko Bailey
Genre: Kauhu, Mysteeri
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Vaikka tämä uusi Kauna-elokuva kuuluukin meikäläisen vuoden odotetuimpiin uutuuksiin, odotukseni sitä kohtaan muuttuivat pian ensimmäisten reaktioiden jälkeen hyvin pelonsekaviksi. Vaikka markkinointimateriaali onkin näyttänyt erittäin lupaavalta, vastaanotto ei ole ollut maailmanlaajuisesti kovin mieluisa. Tiedostan kyllä, että tammikuun julkaisut ovat yleensä kauhun genressä kierrätysmateriaalia, mutta pidin siitäkin huolimatta elokuvalle peukkuja, sillä todellakin toivon lapsuuden kauhusuosikilleni pelkkää menestystä ja tarvittavia onnistumisia.
Elokuva ei varsinaisesti ole uudelleenfilmatisointi amerikkalaisille Kauna-uudelleenfilmatisoinneille, vaan pikemminkin löyhästi aikajanaan sidottu sivutarina. Se ehdottomasti liittyy alkuperäisen ohjaajan Takashi Shimizun teoksiin, vaikka huokuukin uutta tuulta sekä visuaalisesta näkökulmasta, että asetelmansa puolesta. Tämä oli siitä erikoinen asetelma alkuunkin, että tällä kertaa elokuvan tapahtumat sijoittuvat pelkästään Yhdysvaltoihin, sillä en todellakaan voi laskea noin minuutin kestävää Japani-alustusta mukaan.
''Kun joku kuolee silmittömän raivon seurauksena, syntyy kirous. Se juurtuu paikkaan, jossa raivon kohde menettää henkensä. Ne, jotka pyrkivät kommunikoimaan kaunaa kantavan hengen kanssa tai sattuvat eksymään rikospaikkaan, joutuvat kirouksen raivon täyttämäksi.'' Näillä lauseilla Kauna-elokuva yleensä aloitetaan, mutta eroten edeltäviin osiin, tämä osa vihdoin paikkaa suuren porsaanreiän, joka on hämmentänyt minua jo ihan alusta asti. Tällä kertaa esittelytekstissä mainitaan, että kirous ei yksitoikkoisesti juurru yhteen paikkaan, vaan oletetusti kulkee ihmisestä toiseen viruksen lailla. Tämä pieni muutos selkeytti heti kirouksen perimmäisen toimintamallin, kun aiemmat osat tuntuivat hiukan sotivan sitä vastaan.
Elokuvan tarina - tai sen tynkänen - keskittyy pääpainoitteisesti uhreihin ja poliisien tutkintaan. Se hyppii ajanjaksojen ja hahmojen välillä hyvin tiuhaan tahtiin ja yrittää epäordinarisessa järjestyksessä kasata mysteeristä palapeliään eteenpäin. Teoksen varsinainen konteksti ja mytologia on kuitenkin muutettu aivan liian radikaalisti, eikä täten muistuta yksittäisiä seikkoja lukuunottamatta Kauna-elokuvaa ollenkaan. Tunnuin löytävän enemmän viittauksia muista kauhunimikkeistä kuten esimerkiksi The Ringistä tai jostain zombie-elokuvasta kuin itse käsiteltävästä aiheesta, mikä ei kannattajan näkökulmasta katsottuna ainakaan ole kovin mairittelevaa alkuunkaan.
Voi herranjestas sentään, kuinka kiireellä elokuva juoksee tarinansa läpi. En ymmärrä, mikä sitä ajoi oikein takaa, mutta ajoittain jatkuva hyppiminen ja epäloogisesti nidottu punainen lanka katosi aivan katsojan ulottumattomiin. Joutui jopa ajoittain pysähtyä miettimään, että mitä siihen asti oli ehtinyt tapahtua ja mihin seuraamuksiin hahmojen ratkaisut lopulta johtivat. Lähestymistapa tarinankerrontaan on teoriassa oikeilla jäljillä, mutta itse toteutus tuntuu menevän jokaisen käännöksen kohdalla täysin väärään suuntaan, eikä se todellakaan onnistu yltämään potentiaaliinsa.
Tarinan esillepano itsessäänkin tuntui olevan järkyttävän tylsä. Ainoa jossain määrin kiinnostava tarinan painopiste saksitaan hetken päästä täysin pois valtavirtamateriaalin edestä, joka ei tarjonnut itsessään mitään arvokasta tai varteenotettavaa. Elokuvassa tehdään monia turhauttavia ja inspiroimattomia ratkaisuja, sekä rakenteellisesta, että mytologisesta näkökulmasta katsottuna. Kaikessa laihassa kontekstissaan se keksii lukuisia idioottimaisia yksityiskohtia elokuvasarjan kehittämään mytologiaan, jotka eivät vain käy missään muodossa järkeen.
Hahmoihin investoituminen on lähes mahdotonta tässä elokuvassa, sillä niiden alustaminen jää köykäiseksi. Jossain vaiheessa sitä katsojana turhautuu ja lakkaa yksinkertaisesti vaan välittämästä mistään näytöllä tapahtuvasta toivoen kirouksen korjaavan kaikki elävät sielut talteensa, jotta elokuva vihdoin loppuisi. Näytteleminen on parhaimmillaan keskitasoista, vaikka muutamia valopilkkuja löydämmekin sieltä sun täältä. Esimerkiksi John Cho on mielestäni ehkä elokuvan uskottavin näyttelijä, joka onnistuu katoamaan hahmoonsa oikein mainiosti.
Myös Jacki Weaver tuntui ottavan oman roolinsa yllättävän vakavasti vastaan, vaikka vastapäätä operoivat hahmot olivatkin hiukan koomisia tapauksia vastapainoina. Lin Shaye on taas onnistunut nousemaan kauhun genressä jo sellaiseen asemaan, että hänen läsnäolonsa pelkästäänkin tuntuu nostattavan elokuvan kuin elokuvan tasoa huomattavasti. Tässäkin tuotoksessa hän yrittää tehdä parhaansa saamansa materiaalinsa kanssa, mutta itse materiaali ei kyllä valitettavasti palvele hänen lahjakkuuttaan ollenkaan.
Elokuvassa käytettävä musiikki ja visuaalinen olemus eivät yksinkertaisesti tunnu sopivan yhteen sitten alkuunkaan, minkä vuoksi tunnelma ailahtelee hyvin railakkaasti kahden ääripään välillä hyvin epätasaisella tahdituksella. Tämän vuoksi elokuvassa vain ei yksinkertaisesti tunnu olevan yhtä yhtenevää luonnetta tai tunnelmaa, joka tarttuisi katsojaa kurkusta kiinni uskottavalla painostavuudellaan. Jos jotain positiivista voin sanoa elokuvasta niin se on visuaalisuus, joka on yllättävän laadukaan näköistä tekemistä itse kameratyöskentelystä vaikuttaviin efekteihin. Värimaailma on silmäämiellyttävä kokonaisuus kaiken kaikkiaan, etenkin kellertävien värien kohdalla. Valitettavasti pelkkä ulkokuori ei voi pelastaa koko elokuvaa...
Legendaarinen Kayako näytetään heti ensimmäisessä kohtauksessa ensimmäisen minuutin aikana, joka tavallaan jo valmiiksi tappaa jännityksen paikkaansa, sillä sitä ei koskaan edes yritetä rakentaa. Heti alusta asti katsojalle näytetään käytännössä kuinka elokuva tulisi käsittelemään säikäytyksiään, enkä todellakaan pitänyt niiden luonteesta alkuunkaan. Säikäytykset nimittäin keskittyvät pelkästään äkkinäisiin ja voimakkaisiin ääniefekteihin, jotka eivät tarjoa kontekstinsa puolesta mitään muuta, kuin vain hetkellisiä säpsähdyksiä. Se, jos mikä, on mielestäni ollut viimeisen vuosikymmenen aikana olevan kauhuelokuvien suurin pahe, hyvin heikosti käsikirjoitettujen tarinoiden lisäksi.
Alkuperäisissä japanilaisissa Ju-on -elokuvissa ei turvauduttu ääniefektien voimakkuuteen, vaan nimenomaan hiljaisuus ja hienovarainen äänimaailma valloitti katsojan kuin katsojan luoden hyvin kutkuttavan tunnelman koettavaksi. Myös säikäytykset itsessään olivat paljon ulottuvampia esimerkiksi psykologisella tasolla, vaikka eivät kovin efektiivisiä enää olisikaan ajan kohdelleen niitä kaltoin. Tämän elokuvan tarjonta nojautuu käytännössä pelkästään katsojan reaktioihin
The Grudge ei selvästikään ole lupaavan ohjaajatulokkaan Nicolas Pescen luoma visio pidetystä mytologiasta, vaan studion leikkelemä sotku, jonka perimmäinen tarkoitus selkeästi paistaa pinnan alta läpi. Lukuisissa haastatteluissa arvostettu tuottaja Sam Raimi onkin maininnut tämän elokuvan osuvan kannattajien sydämiin, eikä hän ole väärässä, sillä tuotos repii Kauna-kannattajien sydämiä palasiksi. Tuntuu myös ihan kuin elokuva pitää katsojiaan typeryksinä kootessaan tarinan tapahtumat ''sawimaiseksi'' loppupaljastukseksi, jossa käsitellään kuinka tapahtumat ovat johtaneet tähän yllättävään lopputulokseen, joka ei yllätä edes keskittymishäiröitä potevia ihmisiä.
Löydettyään erittäin lahjakkaan ohjaajan ruoriin, studio päättää riistää häneltä mahdollisuuden visualisoida oman näkemyksen Kaunasta, viimeistelläkseen sen pohjalta mahdollisimman ennalta-arvattavan ''reaktiokauhun'' teoksen säikäyttelemään tienestejä tuovia teinejä. Kyllä, keksin juuri uuden termin tälle genreä syövyttävälle ilmiölle. En tiedä miten tämä voi olla mahdollista, mutta elokuvan traileri vaikutti erittäin lupaavalta.
Olin kyseisen elokuvasarjan kannattajana jopa innostunut näkemään uuden tuotoksen, mutta lopputulos onkin jopa yllätäen täysin päinvastaista ideologiaa edistävä sotku. Sekin on merkillistä, että lähes kaikki parhaimmat ja lojaalisimmat Kauna-kohtaukset trailerista oli leikattu pois itse elokuvasta, mikä oli suuri pettymys ainakin henkilökohtaisella tasolla, sillä materiaali näytti erittäin lupaavalta ennakkoon. Eipä ole tammikuu edelleenkään onnistunut yllättämään kauhuelokuvien puolesta muuten kuin huonoudellaan, eikä tämäkään tuotos ole poikkeus.
The Grudge -elokuva loppuu ironisesti täydelliseen hiljaisuuteen ja paikoillaan pysyvään kuvaan, joka kuvasi täydellisesti tuntemuksiani kaikesta koetusta. Se oli shokeeraavan alisuorittava ja laiska teos, joka valitettavasti ansaitsee haukkunsa. Vaikka kriittisesti elokuva ei tulekaan pärjäämään kovin vakuuttavasti, voin vaikka vannoa, että etenkin nuoremmat valtavirtakatsojat tulevat silti nauttimaan elokuvan köykäisestä tarjonnasta. Itse olen kuitenkin pettynyt lopputulokseen - hyvin pettynyt...
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti