Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike,
Neil Patrick Harris, Tyler Perry, Carrie Coon,
Kim Dickens, Patrick Fugit, David Clennon, Lisa Banes
Genre: Draama, Mysteeri, Jännitys
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
David Fincher. Sellaisista mestarillisista elokuvista tunnettu kuin Seitsemän, Fight Club, The Social Network ja sellaisesta erinomaisesta sarjasta vastannut kuin Mindhunter. Kyseisen ohjaajan filmografia on sen verran vahva, etten yhtään epäillyt viimeisimmän tuotoksen pettävän myöskään, vaikka eroaakin hiukan tyyliltään aiemmista teoksista. Odotukseni olivat korkealla uudelleenkatsastukseni puolesta ja toivoin, että se sementoi paikkansa kaikkien aikojen jännitysdraamojen kärkikahinoissa.
Gone Girl perustuu Gillian Flynnin menestysjännäriin ''Kiltti tyttö'', joka on paitsi kylmäävä, mutta myös ironinen ja viiltävä kuvaus nykyaikaisesta avioliitosta. Tämä tarina ei ainoastaan perustu kirjaan, mutta itse tarina on inspiroitunut oikeasta tapauksesta, jossa californialainen Laci Peterson katosi kuukausiksi vuoden 2002 loppupuolella. On siis sanomattakin selvää, että elokuva tulisi vaikuttamaan efektiivisemmin katsojaansa, kun tapahtumien autenttisuus ja uskottavuus nousee pilviin tositapahtumista inspiroituvan leimansa vuoksi.
Nick Dunne ilmoittaa viidentenä hääpäivänään kauniin Amy-vaimonsa kadonneen. Kuin tuhka tuuleen tämä katoaa ja jättää jälkeensä talon ammolleen hyvin epäilyttävällä tavalla. Kun poliisit saapuvat paikalle analysoimaan tilannetta Nickiä aletaan kyseenalaistamaan ja kuulustelemaan mahdollisen epäilyn vuoksi. Jatkuvasti kasvavan mediahuomion purisuksissa Nickin rakentama kuva auvoisesta avioliitosta alkaa rakoilemaan ja pian hänen lukuisat valheensa ja outo käytöksensä saavat kaikki kysymään saman synkän kysymyksen: tappoiko Nick Dunne vaimonsa?
Seuraamme Nickin ja Amyn eriskummallisen petollista välienselvittelytapausta, jossa molemmat osapuolen yrittävät tosissaan vakuuttaa lainvalvojia oman näkökulmansa varteenotettavuudesta. Tämä vaativa kädenvääntö muuttuu hyvin nopeasti psykologiseksi strategiapohjaiseksi sodaksi, joka pitää huolen siitä, ettei kummallekaan osapuolelle olisi helppoa nahistelun aikana. Toinen osapuoli saa hieman etumatkaa pitkän valmistautumisensa ja suunnitelunsa tuloksena, kun taas toiselle koko tilanne tulee täysin yllätyksenä, minkä vuoksi hän joutuukin kirimään tilannetta kiinni oman paremman tulevaisuutensa puolesta.
Rosamund Piken esittämä Amy on menestynyt kirjailija, jonka teokset perustuvat hänen omaan elämäänsä. Hänen kauneutensa, sarkasminsa ja suorasanaisuutensa on se mikä puree Nickiin kuin kuuma veitsi voihin konsanaan. Nick taas on miespalstaan kirjoittanut mies, joka pyörittää paikallista baaria siskonsa Carrie Coonin esittämän Margon kanssa. Hän on pidättäytynyt ja rauhallinen persoona, joka onnistuu hurmaamaan Amyn erinomaisilla puhelahjoillaan ja nasevalla viekkaudellaan. Alusta asti heidän suhteensa on ollut kiihkeä ja tulinen, mutta ajan mittaan tilanne alkaa rauhoittumaan ja asettumaan paikoilleen.
Elokuvan tarina kerrotaan hyvin erikoisella ja epätavanomaisella tavalla, kuin kirjassa konsanaan. Hahmot alustetaan hyvin nopeasti, minkä vuoksi emme ihan heti ole perillä heistä tai heidän motiiveistaan, mutta piakkoin alamme kuitenkin oppimaan heistä yhä enemmän ja enemmän tilanteen auetessa kukan nupun lailla ajan kanssa. Ensimmäinen kolmannes hakee hiukan itseään ja tyyliään, jonka mukaan katsoja yrittää mukautua elokuvan uniikkiin esillepanoon. Sen vuoksi sillä kestää hiukan käynnistyksensä kanssa, mutta ensimmäisen juonenkäänteen jälkeen elokuva onnistuu pysymään tähtäyksessään ja edetä yhtenevällä tyylillä tarinassa eteenpäin.
David Fincher kertoo hyvin moniuloitteisen tarinansa hyppimällä ajassa edestakaisin nykyhetken ja menneisyyden välillä. Luonnollisesti se keskittyy pääosin päätarinaansa, joka sijoittuu nykyhetkeen, kun taas itse alustaminen ja pohjustaminen tapahtuu parivaljakon muistelmina. Ne myös mukailevat tyyliltään joko tavallisia muistoja tai päiväkirjaformaattia, joista jälkimmäinen tuo ajoittain hieman uniikimman ja poeettisemman tuntuman elokuvan tunnelmaan. Elokuvan tahditus on hitaaman puoleinen, mikä ei välttämättä vastaa kaikkien odotuksia ja toivomuksia. Vaikka elokuva onkin hyvin pitkä jännitysdraamaksi, on jopa yllättävää, kuinka nopeasti aika kuluukaan sitä kokiessa.
Vaikka hahmojen hidas rakennusprosessi ei välttämättä kaikkia osapuolia miellytäkään, se onnistuu erinomaisesti luomaan lujan siteen kahden päähahmon välillä ja se myös välittyykin upeasti näytön toiselle puolelle. Tämä side ei ole kuitenkaan niin terve ja hyvää enteilevä kokonaisuus, kuin sitä alun perusteella odotti saavansa, vaan se joutuu järkyttävän ryminän alle, kun tilanne lähtee täysin käsistä. Hahmojen hidas sekoaminen ja sisäinen mureneminen on ahdistavaa katsottavaa, mutta samaan aikaan jollain sairaalla avalla myös hyvin kaunista koettavaa näin elokuvataiteellisesta näkökulmasta katsottuna, sillä konsepti viedään hyvin aggressiivisesti lainehteleville vesille.
Elokuvan tunnelma on hyvin piinaava ja aggressiivisen painostava koko kestonsa läpi, eikä tunnu oikein missään vaiheessa hellittävän otettaan. Tarinan väkevät käänteet pitävät huolen siitä, että olemme täysin uppoutuneita sen reunoista yli pursuavaan jännitykseen ja kutkuttavaan esillepanoon. Nämä käänteet onnistuvat pistämään hahmot hyvin riskialttiisiin ja vaarallisiin tilanteisiin, jotka määrittävät radikaalisti tarinan suuntaa ja hahmojen ratkaisuja.
Teknisesti elokuva on erittäin laadukas kokonaisuus. Huolellisesta äänisuunnittelusta hyvin aistikkaaseen ja himmennettyyn värimaailmaan, elokuva luo upean audiovisuaalisen kokemuksen, joka ei hetkeen unohdu rauhallisen kaootisuutensa vuoksi. Tämä kokonaisuus tuntuu vain olevan ensimmäisestä kuvasta viimeiseen puhdasta taidetta konsanaan, jonka hypnoottiseen maailmaan uppoutuu ja investoituu moitteettomasti. Trent Reznorin ja Atticus Rossin yhteisvoimin sävelletty aavemaisen kaoottinen musiikki tuo elokuvaan myös oman intensiivisen ja jännittävän lisänsä, joka hypnotisoi erityislaatuisella tyylillään.
Mikä tästä elokuvasta tekee minulle niin tärkeän on se, kuinka paljon pystynkään samaistumaan etenkin Nickin hahmoon. En tietenkään kaikessa, enkä kirjaimellisestikaan, mutta muutamia yksityiskohtia pystyin heijastamaan itseeni sekä hahmon, että itse konseptin kanssa. On hienoa myös nähdä, kuinka elokuvan aikana lähes täydellisiltä vaikuttavat Nick ja Amy menettävät sosiaaliset maskinsa piilotettujen luurankojen kolkutellessa räväkästi kaapin sisältä. Kumpikaan osapuoli ei ole enkeli, vaan molemmilla on paljon kaduttavaa elokuvan aikana, mikä myös vaikuttaa heidän kohtaloihinsa kriittisesti.
Roolisuoritukset ovat pelottavan uskottavia. Ei ainoastaan, että Ben Affleck ja Rosamund Pike heijastavat hahmonsa mielettömän vakuuttavalla tavalla näytön toiselle puolelle, mutta he katoavat maskiensa taakse kuin tuhka tuuleen. On myös hyvin pelottavaa ajatella, että tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa ja paljon. Manipuloivia ja petollisia tapauksia, jotka tekevät toiselle hallaa vain omien sosiopaattisten mielihyvämittarien täyttämiseksi.
Gone Girl on elokuva, joka ei välttämättä ole ihan jokaisen kuppi teetä sen eriyislaatuisen ja hitaahkon esillepanonsa vuoksi, mutta jonka jokaisen kuitenkin kannattaa katsoa ihan pelottavan konseptinsa puolesta. Tässä on elokuva, jota ei kannata näyttää puolisolleen, tyttö- tai poikaystävälleen, sillä mielikuvitus saattaa muuten alkaa laukkaamaan paranoian lailla. Suosittelen elokuvaa siitäkin huolimatta kuitenkin kaikille kutkuttavien draamojen ystäville.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Katsoin tämän elokuvan yhdessä ystävieni kanssa kun se tuli hiljattain tv:stä ja pakko sanoa että emme ihan ymmärrä tämän elokuvan ympärille kehitettyä hypetystä. En tiedä millainen kirja oli, mutta sama juonihan on ollut jo lukemattomissa elokuvissa ja kirjoissa jo tuhat kertaa! Ja tarina tosi erilainen Laci Petersonin tapaukseen verrattuna. Ei elokuva pelottava ollut, vaan pikemminkin lopussa Amyn toiminnasta tuli vain kuvottava olo, eikä hyvällä tavalla.
VastaaPoistaJa kaikkea tosi syvällistä tarinasta on kaikissa arvosteluissa löydetty vaikka Amy tuntui vain säälittävältä naiselta, joka jää roikkumaan pettävässä aviomiehessään. Olisi järjestänyt raha-asiansa kuntoon jo suhteen alussa, eivätkö sosiopaatit yleensä ole älykkäitä? Asiaa ei edistänyt se, että Nickin näyttelijä oli Hollywood-leffojen Mr Average, jonka näyttely oli puista katsottavaa.
Ja lapsellisessa juonessa ei ole järjen hiventäkään. Amy pystyy kostamaan ja saa ukkonsa kiikkiin ainoastaan järjestämällä ison, naurettavan mediasirkuksen? Eikö jo oikeassa elämässäkin ole esimerkkejä, miten sosiopaatit ovat pystyneet alistamaan läheisensä hienovaraisemmilla (ja oikeasti hirveillä) tavoilla? Mutta ilmeisesti Hollywood elokuvien mielikuvitus ei riitä kuvaamaan oikeaa suhdetta sosiopaatin kanssa.
Juu samoja fiiliksiä itsellekin heräsi leffasta. Eli leffan tarkoitus on kuvata manipuloivaa/epätervettä parisuhdetta? Nick siis pettää vaimoaan eikä enää esitä sellaista miestä kuin Amy haluaisi tämän olevan. Eli: kostona Amy väärentää heille rahaongelmia, kirjoittaa vuosien edestä valepäiväkirjoja joissa kuvataan keksittyä pahoinpitelyä, ystävystyy naapurin kanssa voidakseen teeskennellä raskautta, lavastaa murhapaikan litrakaupalla omaa vertaan, ja sitten aikoi vielä tappaa itsensä jotta voi lavastaa Nickin murhaajakseen?
PoistaJotenkin tää kaikki oli niin kaukana todellisesta elämästä ettei sitä voi pitää uskottavana kuvauksena manipuloivasta tai epäterveestä suhteesta. Se on vain viihdettä. Jos haluaa katsoa todentuntuisen kuvauksen sosiopaatista joka tekee mitä tahtoo, suosittelen tositapahtumaan perustunutta brittiläistä Murha maalaistalossa-sarjaa. Saa Gone Girlin kalpenemaan karmeudessaan.
Ehkä kyse on siitä kun jokin leffa tulee suosituksi (varsinkin jos sen tekemiseen on käytetty miljoonia ja palkattu mainekkaita näyttelijöitä) niin sitten kaikki arvostelut yleensä vaan kehuvat sitä virran mukana löytäen elokuvasta ties mitä syvällistä yhteiskunnallista sanomaa. Nykyään tunnutaan ylianalysoivan viihteeksi tarkotettuja leffoja ihan liikaa. Ei edes huomata miten noh... lapsellisen yliampuvan dramaattinen koko juoni oikeastaan on.
PS. Lisäksi leffa olisi voinnut olla puoli tuntia lyhyempi. Alku oli hitaanpuoleinen, sitten leffa pääsi vauhtiin mutta loppupuoli oli junnausta paikallaan kun kaikki yllätykset oli jo kerrottu. Vähemmän on enemmän.