Taso | El Hoyo (2019) - arvostelu

Ohjaus: Galder Gaztelu-Urrutia

Pääosissa: Ivan Massagué, Zorion Eguileor,

Antonia San Juan, Emilio Buale, Alexandra Masangkay,

Zihara Llana, Mario Pardo, Algis Arlauskas

Genre: Kauhu, Scifi, Jännitys

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Kun taannoin selailin Netflixin muhkeaa tarjontaa ja tulevia nimikkeiä, löysin monta sarjaa ja elokuvaa jatkuvasti kasvavalle katsastuslistalleni. Taso on uusi Netflix-alkuperäiselokuva, jonka konsepti vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja puhuttelevalta. Jollain ihmeellisellä tavalla tämän elokuvan idea muistuttaa etäisesti Denis Villeneuven ohjaamaa Next Floor -lyhytelokuvaa, joten oli kiinnostavaa nähdä minkälanen näkemys ja toteutus olisi luvassa ohjaajadebytantilta Galder Gaztelu-Urrutialta.

Minulla on ollut paljon hyviä muistoja espanjankielisistä elokuvista. Pan's Labyrinth- ja Näkymätön vieras -elokuvat tulevat itselleni ensimmäisinä mieleen positiivisimpina esimerkkeinä, joita voisin suositella ehdottomasti kaikille katsottavaksi. Odotukseni Taso-elokuvaa kohtaan olivat hyvn pidättäytyväiset, vaikka traileri vaikuttikin hyvin potentiaaliselta ja toivoinkin sen salaa yllättävän minut positiivisesti. Oliko teos mistään kotoisin?

Dystopisessa tulevaisuudessa varat ja resurssit ovat vähissä. Ihmiset voivat vapaasti liittyä pahamaineiseen Kuilu-nimellä tunnettuun pystysuuntaiseen maanalaiseen vankilaan, perusteellisen haastattelun myötä. Siihen liittymällä he saavat vastineeksi tukea ulkoelämässä erilaisissa ongelmissa. Vapaaehtoisesti haastattelut läpäissyt Goreng lähtee kokeilemaan onneaan saadakseen tutkintotodistuksensa ja paremman paikan hupenevassa yhteisössä. Onko asia kuitenkaan ihan noin yksinkertainen vai lymyääkö Kuilussa ikävä yllätys?

On olemassa kolmenlaisia ihmisiä. Ne, jotka ovat ylhäällä; heidän alapuolellaan olevat; sekä ne, jotka putoavat. Taso-elokuva kommentoi absurdilla konseptillaan luokkaerotteluja ja kuinka ne vaikuttavat toisiinsa epäreilun systeemin muodossa. Tupakointia lopetteleva Ivan Massaguén esittämä Goreng herää huoneesta ja huomaa toisen miehen olevan vastapäätä. Hämmentynyt Goreng päättää kysyä kokeneemmalta Zorion Eguileorin esittämältä Trimagasilta kysymyksiä huomattuaan joutuneensa Kuiluun. Trimagas selittää nopeasti ja hienovaraisesti paikan idean.

Kuilu koostuu monesta kerroksesta ja tärkeimpänä kysymyksenä kuuluukin, että ''mitä tänään syötäisiin?'' Yläkerta pääsee ensimmäisenä täyden ruokapöydän kimppuun, joka rupeaa laskeutumaan kerros kerrokselta alemmas. Alakerran asukit täten luonnollisesti saavat yläpuolellaan herkuttelevien tahojen tähteitä ja jättämiä jäännöksiä. Asetelma alustetaan ja pohjustetaan hyvin selkeästi ja helposti seurattavaksi. Vaikka absurdi idea kuulostaakin uskomattomalta, elokuva antaa hyvin vakuuttavan käsityksen sen luonteesta.

Emme ainoastaan ymmärrä kuinka Kuilu toimii, mutta uskottaudumme siihen kiinnostuessamme siitä elokuvan aikana yhä enemmän ja enemmän. Asukit vaihtelevat kerroksia aina tietyin väliajoin, eivätkä he voi vaikuttaa päätökseen millään tavalla. Vaihdoilla ei ole myöskään mitään tiettyä kaavaa tai järjestystä, mikä tekeekin sen logiikasta hyvin arvaamattoman ja kiinnostavan. Ylemmät kerrokset sylkevät ja kuseskelevat alaspäin merkkinä ylemmyydestään ja epäkunnioituksestaan alempiaan kohtaan, eivätkä uhrit pysty tekemään asialle mitään. Moraali ja säännöt eivät siis päde Kuilussa ollenkaan.

Gorengin hahmoon on helppo samaistua, sillä olemme aluksi yhtä ymmällämme ja hämmentyneitä oudon paikan toimintakaavasta ja logiikasta. Ensimmäisen juonenkäänteen jälkeen tilanne alkaa kuitenkin muuttumaan hyvin erityislaatuiseksi ja tuleva tuntuu olevan kuin avoin kirja - täysi mysteeri. On kiehtovaa nähdä, miten ohjaaja yrittää tuoda uusia ulottuvuuksia pienillä muutoksillaan ja konflekteillaan. Vaikka ideat ovatkin kekseliäitä, sitä välillä miettii kuinka asettelu Kuilussa oikeasti toimii ja miten se käytännössä toteutetaan.

Ottaen olosuhteet huomioon, on hyvin vaikeaa uskoa, että kerroksien välillä tapahtuvat vaihdokset hoidettaisiin miesvoimin - puhumattakaan koneellisesta. Ainoat järkevät mahdollisuudet realististen toimintatapojen puitteissa tuntuvat olevan joko nukutuksen ta jonkin kehittyneemmän teknologian avulla. Se ylitsepääsemätön ajatus alkaa vaivaamaan ja kieltämättä syö hiukan elokuvan uskottavuutta, kun katsojana rupeaa paneutumaan kysymyksiin hieman syvemmin ja edistyksellisemmällä ajatusmaailmalla.

Elokuva yhdistelee kiehtovasti kulttiklassikko Kuutiota Denis Villeneuven Next Floor -lyhytelokuvaan, tuoden samalla omia kiinnostavia ideoita pöydälle ja yhdistellen niitä yhdeksi yllättävän toimivaksi konseptiksi. Vaikka siinä onkin jonkin verran aukkoja loogisuudessa ja konsepti tuntuu äärirajoihinsa venytetyltä, se onnistuu vakuuttavasti ajamaan perimmäisen viestinsä. Roolisuoritukset ovat vakuuttavia ympäri pöydän ja visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katsottavaa, mutta jotain keskeistä siitä tuntuu kuitenkin puuttuvan, jotta se tekisi kokonaisuudesta erinomaisen. Potentiaalia kuitenkin on paljon.

Vankilamainen Kuilu aiheuttaa klaustrofobisia ja ahdistavia tunteita. Mitä alemmas siellä laskeudutaan, sitä kauheampia asioita asukit joutuvat siellä kokemaan. Miten tämän epäreilun janan saisi pysäytettyä? Siihen Goreng yrittääkin saada siihen vastauksen. Tietyn ajan jälkeen neljä seinää ja lukuisat kerrokset alkavat pikkuhiljaa kaatumaan päälle ja yhtenevä reikä keskellä kerrosta alkaa näyttämään ainoalta pakokeinolta loppumattomasta painajaisesta. Kun kädet ovat kuvainnollisesti sidotut, on vaikea pitää järkeä yllä ja totella omaa sisäistä moraalin ääntä pitkään.

Ahneus ajaa alakerran asukit tuhoon. Vaikka elokuva välittääkin viestinsä hyvin radikaalilla tavalla, se on kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin selkeä ja jossain määrin jopa verrattavissa oikeaan elämään. Rikkaat tienaavat lisää rahaa, kun köyhät itkevät tähteiden perään alapuolella. Luokkaerottelu on ollut maailmassa ongelmana jo pitkään, eikä siihen tunnu löytyvän oikein mitään toimivaa pitkäjänteistä ratkaisua. Vaikka hyväntekijöitäkin maailmasta löytyy, rahat päätyvät kuitenkin aina takaisin ylöspäin, olkoot se mitä tahansa kuluttamista.

Taso-elokuva on hyvin potentiaalinen kokonaisuus, joka onnistuu nopeasti tarttumaan katsojastaan kiinni absurdilla asetelmallaan ja ravisuttaa tätä hahmojen tavoin pitkin kestoaan. Sen katsoo kerran ja sen viesti menee kyllä perille, mutta uudelleenkatsastamisen arvoa sillä on kuitenkin valitettavan vähän. Vaikka Taso onkin hiuksen verran parempi toteutus, kuin Kuutio, katsoisin mielummin jälkimmäisen uudestaan sen puhuttelevuutensa ja avoinaisemman tulkinnallisuutensa vuoksi. Siitä huolimatta Taso-elokuva on toimiva elokuva ja Netflix näyttää voivansa yrittäessään tuoda jotain hyvin potentiaalista näytölle.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 23.3.2020
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com