Capone (2020) - arvostelu

Ohjaus: Josh Trank

Pääosissa: Tom Hardy, Linda Cardellini, Matt Dillon, Al Sapienza,
Kathrine Narducci, Noel Fisher, Gino Cafarelli, Mason Guccione, Jack Lowden,
Kyle MacLachlan, Rose Bianco, Manny Fajardo, Christopher Bianculli

Genre: Elämäkerta, Rikos, Draama

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Muistan hyvin sen hetken, kun kuulin ensimmäistä kertaa kyseisestä elokuvasta. Maailmanlaajuisesti uutisoitiin Tom Hardyn uudesta rohkeasta pääroolista ja siitä povattiin jo ennakkoon Oscar-tason suoritusta. Kiinnostukseni ehdottomasti nousi heti korkeuksiin, mutta ei itse elokuvan, vaan kyseisen roolisuorituksen puolesta. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat pelonsekavat, sillä se ei kovinkaan paljon hurraa-huutoja kerännyt katsojiltaan. Siitä huolimatta lähdin katsomaan sitä mahdollisimman avoimin mielin ja toivoin, että se olisi edes jollain tasolla varteenotettava tuotos.

Alfonse Capone on aikansa häikäilemättömin liikemies, sekä pelätyin ja armottomin gangsteri, joka hallitsi Chicagoa rautaisella nyrkillään. 47-vuotiaana melkein vuosikymmenen vankeuden jälkeen dementian runtelema mieli sekoittaa nykypäivän ja menneisyyden haamut keskenään. Viettäessään viimeisiä vuosiaan perheensä ympäröimänä, sekä FBI:n tarkkailtavana, yrittää raihnainen patriakka saada muistikuviinsa piilopaikan, jonne hän kätki miljoonien dollarien arvoisen omaisuutensa.

Seuraamme elokuvassa Tom Hardyn esittämän Alfonse Caponen elämää, joka on parhaimmat vuotensa jo nähnyt. Tarina keskittyykin miehen viimeiseen elinvuoteen, jolloin hänen terveytensä on jo turmiolla. Hän potee aggressiivista aivokuppaa, joka aiheuttaa sekä iholla, että keskushermostossa vakavia vaurioita. Alfonse on sairauksiensa vuoksi hyvin hajamielinen, sekava ja ärtynyt tapaus, eikä enää oikein pärjää omin avuin elämässään.

Toisaalta niin minäkin olisin, jos laskisin jatkuvasti kontrolloimattomasti alleni ja näyttäisin veteen uitetulta kissalta, jolla on haavaumia pitkin naamaa. Perheen varat alkavat pikkuhiljaa hupenemaan kadoksiin, minkä vuoksi myös massiivisen lukaalin ylläpitäminen Floridassa näyttäisi lähestulkoon mahdottomalta tehtävältä. Pankki alkaa pikkuhiljaa painostamaan miestä ulosotolla ja viekin lopulta osan omaisuudesta mukanaan velkojen sovittamiseksi. Mies kuitenkin yllättäen muistaa haudanneensa viimeiset varansa maaperään pahan päivän varalta, mutta ei tilansa vuoksi muista, että minne tarkalleen.

Psykologisesta näkökulmasta katsottuna elokuva on hyvin kiehtova tapaus. Alfonse toimii tarinassa hyvin epämellyttävänä hahmona, jonka puolelle on vaikeaa samaistua emotionaalisesta näkökulmasta katsottuna. Hänen menneisyyden traumansa ja muistonsa nousevat jatkuvasti pinnalle epämääräisinä unina ja hallusinaatioina, jotka syövät miestä sairauden lailla sisältä ulos. Nämä oireet antavat vähän osviittaa siitä, minkälaisessa maailmassa hän on elänyt ja mitä hän on elämänsä aikana joutunut kokemaan. Ne tuovat jopa yllättävän synkkiä ja syvällisiä teemoja katsojalleen pohdittavaksi.

Ideana nämä oireet ovat siitä mielenkiintoisia seikkoja, että ne alustavasti päästävät katsojan Alfonsen pään sisään oppimaan hahmosta jotain tärkeää ja merkityksellistä, mutta ongelmana on se, ettemme opi oikein mitään ihmeellistä. Jos taas opimmekin jotain, niin elokuva sysää pohjustuksen kokonaan sivuun keskittyäkseen täysin toissijaisiin yksityiskohtiin, joilla ei ole mitään painoarvoa. Tarina on alusta asti aivan hirveä sotku. Ei ainoastaan, että siitä puuttuu kokonaan suunta ja määränpää, mutta se ei pysy ''päätarinansa'' raiteilla ollenkaan.

Hyvin laihan päätarinan kaveriksi ohjaaja keksii lukuisia pienempiä sivujuonia, joiden välillä poukkoillaan jopa turhankin aggressiivisesti suoraan lennosta. Elokuvassa on tämän vuoksi hyvin epätasapainoinen tahditus, joka tekee sen seuraamisesta enemmänkin turhauttavaa, kuin mielenkiintoista. Tuotannollisesti elokuva on kuitenkin ihan vakuuttavaa katsottavaa. Kuvaus ja värimaailma välittää ankean tunnelman vakuuttavasti näytölle, mutta kun rakenteelliset tukipilarit ovat niin heikot, jopa varteenotettavat seikat muuttuvat nopeasti vain merkityksettömiksi.

Tom Hardy yrittää kyllä parhaansa mukaan soluttautua elokuvan tarjoamaan maailmaan Alfonsena, mutta hän ei oikein meinaa millään kadota hahmonsa varjoon. Näemme hyvin kiusallisen Hardyn esittämässä vaativaa hahmoa ja roolisuoritus on suurimmaksi osaksi enemmän huvittava kuin varteenotettava. Jos elokuva olisi oikeasti tehty huolellisemmin ja hahmovetoisemmin, olisi myös Hardyn suorituskin ehkä saanut enemmän tilaa ja aikaa kehittyä, sillä tässä muodossaan se ei voi kannatella yksinään aliravittua ja suunnatonta kokonaisuutta sitten millään.

Jokin tässä elokuvassa vain tuntuu jatkuvasti olevan vinossa, eikä se ajatus katoa mihinkään katsastuksen aikana, mikä on kyllä sääli. Elokuvan konsepti itsessäänhän olisi voinut olla jopa erittäin potentiaalinen toisenlaisen lähestymistavan ja ammattimaisemman käsikirjoituksen tapauksessa, mutta Josh Trankilta on kuitenkin vaikea odottaa mitään laadukasta alkuunkaan. Elokuvalla e tunnu olevan mitään järkevää sanottavanaan, vaikka piilossa lymyilisikin kiehtovia teemoja. Tarinakaaret ovat kiirehtien juostuja, eikä koko elokuvassa ole oikein suuntaa tai määränpäätä, minkä taakse voisi näin jälkeenpäin edes asettua.

Capone on hyvin epämääräinen ja mitäänsanomaton tuotos. Yksittäiset teemat kiehtovat etenkin psykologisesta näkökulmasta katsottuna, mutta niitä ei avata ollenkaan, jotta Alfonsen hahmoon pystyisi edes alkeellisella tasolla investoitumaan. Sivujuonet eivät johda mihinkään, kun itse tarinakin on alusta asti niin selkärangaton ja aneeminen. Vaikka katsoin elokuvan avoimin mielin, se jätti minut hyvin turhautuneeksi. On se kumma, ettei aiheesta saatu enempää irti. Hukkaan valui sekä potentiaali, että kallisarvoinen aika.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 16.7.2020
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com