Unelmien sielunmessu | Requiem for a Dream (2000) - arvostelu



Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jared Leto, Jennifer Connelly,
Marlon Wayans, Christopher McDonald, Louise Lasser,
Marcia Jean Kurtz, Janet Sarno, Suzanne Shepherd
Genre: Draama, Jännitys
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Tällä kertaa luvassa olisi elokuva, joka ei kiinnostanut minua aikaisemmin lähes ollenkaan, mutta jonka tiedostin olevan kaikkien huulilla kaikkien näiden vuosienkin jälkeen. Tiesin ennakkoon vain hajanaisia huhuja, että mitä elokuva itsessään käsittelisi ja sen legendaarisen tunnusmusiikin, joka on painunut vääjäämättömästi mieleni perukoille aiemmin. Darren Aronofskyn ohjaama Unelmien sielunmessu on yhdysvaltalainen psykologinen draamaelokuva, joka perustuu Hubert Selbyn kirjoittamaan samannimiseen romaaniin. Ohjaaja on minulle entuudestaan tuttu mestarillisesta Black Swan -elokuvasta, joten tiesin kyllä miehen lahjakkaista ohjaustaidoista myös ennakkoon.

Elokuvasta on kuhistu paljon ja kiinnostukseni sitä kohtaan kasvoi. Olin hieman epäileväinen elokuvan käsittelemästä aiheesta, sillä se itsessään herätti jo valmiiksi epämiellyttäviä tuntemuksia minussa. Kaikesta skeptisyydestäni huolimatta, uteliaisuuteni sai minusta paremman otteen ja päätin lopulta repäistä laastarin irti sivistyäkseni astetta erikoisemmalla elokuvalla. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat siis pelonsekavat, mutta en samaan aikaan malttanut odottaa sen kokemista. Mistä oikein on kyse?


Sara Goldfarb on eläköitynyt leski, joka elää pienessä asunnossa. Hän viettää suurimman osan ajastaan katsoessaan televisiota ja etenkin tiettyä itseapu-ohjelmaa. Hänen harhakuvitelmansa osallistumisesta kyseiseen ohjelmaan nousevat oman tylsän ja yksitoikkoisen elämänsä ylle, mikä taas herättää pakkomielteisiä piirteitä naisen elämässä tavalla ja toisella. Hänen poikansa Harry on narkomaani, joka ystävänsä Tyronen kanssa näkevät tulevaisuutensa kirkkaana huumekauppiaiden kärjessä. Harryn tyttöystävä Marion taas voisi olla muotisuunnittelija, mutta joutuu imaistuksi Harryn huumeiden keskittämään maailmaan rakkauden tähden.

Heti kättelyssä täytyy kyllä sanoa, että tarvitsin toisen katsastuskerran ennen kuin päätin ruveta elokuvasta kirjoittamaan. Sitä pidetään elokuvien harrastajien keskuudessa yhtenä kaikkien aikojen traagisimmista elokuvista, joita on koskaan historiassa tehty, eikä se todellakaan ole kaukana todellisuudesta. Sitä ei ole tarkoitettu heikkohermoisille ja ihan syystäkin. Elokuva käsittelee hyvin painavia ja vaativia aiheita, joita ohjaaja Darren Aronofsky mestarillisesti visualisoi teoksensa muodossa katsojilleen pohdiskeltavaksi.


Unelmien sielunmessu on hyvin synkkä, masentava ja ahdistava tarina neljän hahmon kamppailusta pakkomielteiden vietävänä ja riippuvuuden kourissa. Nämä lääke- ja huumeriippuvuudet johtavat heitä harhakuvitelmiin omasta tulevaisuudestaan todellisuuden antaessa samaan aikaan ankaralla kädellä takaisin. Elokuva on jaettu kolmeen osaan, jotka kaikki näyttävät vaarallisten riippuvuuksien eri vaiheita ja niiden tuhoisia vaikutuksia hahmoihin.

Darren Aronofskyn rohkea ja arastelematon ohjaustyö on hyvin omaperäinen tyyliltään ja mieleenpainuva kokemus kokonaisuudessaan. Uniikki tunnelma on elokuvan tärkein vetonaula, joka alkaa ikävän pahaenteisellä painostuksella ja kiristyy loppua kohden aivan järkyttävän tuhoisaksi ahdistukseksi. On myös erityisen upeaa nähdä, kuinka elokuva itsessäänkin symbolisesti peilaa käsiteltävää aihettaan näytön toiselle puolelle tunnelmallaan ja herättää katsojassa samanaikaisesti ''samankaltaisia'' euforian ja pahan olon tunteita pitkin kestoaan, mitä luultavasti myös huumeetkin aiheuttavat ihmisissä.


Vaikka elokuva on materiaaliltaan häiritsevää ja silpovan raakaa seurattavaa emotionaalisesta näkökulmasta katsottuna, se vetää katsojan aina huumeen lailla takaisin puoleensa. Vaikka elokuvan aikana luonnollisesti tuntuisikin siltä, että katsojana haluaisi lopettaa oman kidutuksensa ennen aikojaan, se vangitsee meidät kuvottavan karuun todellisuuteen, joka pikkuhiljaa repii sisintämme palasiksi. Tärkeintä tässä on myös se, että elokuva onnistuu näyttämään huumeriippuvuuden karun kohtalon efektiivisesti, ilman että se muuttuu missään vaiheessa saarnaavaksi.

Mielestäni Unelmien sielunmessu olisi täydellinen päihdevastaisuutta edustava opetusvideo etenkin yläkoululaisille, jossa lapset alkavat yleensä kiinnostumaan tämän sortin aiheista. Se ei ainoastaan onnistuisi saamaan kaikkia uteliaimpia tahoja pelästymään tätä huumeiden täyttämää turmion tietä, mutta varmasti opettaisi myös sen, kuinka karua elämä saattaa olla, jos lähtee harkitsemattomasti tekemään valintoja elämässään. Elokuva ei nimittäin missään vaiheessa tunnu siltä, että se hellittäisi nousujohteisen painostavan otteensa kanssa, vaan se päinvastoin sukeltaa yhä syvemmälle ja syvemmälle traagisen toivottomaan loppuunsa.


Rakenteellisesti elokuva on laadukasta seurattavaa. Katsoja onnistuu alusta asti pääsemään epämiellyttävän maailman äärelle seuraamaan, kuinka hahmot hitaasti vajoavat väistämättömään turmioonsa. Elokuvassa on aivan käsittämätön hahmoihin syventyminen, mikä varmistaa sen, että katsoja välittää heidän koettelemuksistaan. Se tekeekin kokemuksesta niin vastenmielisen epämiellyttävän koettavan, sillä haluamme hahmojen saavan otteen elämästään ajoissa takaisin. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista.

Teknisestä näkökulmasta katsottuna teos on erittäin omaperäinen tapaus kaiken kaikkiaan. Visuaalisesti elokuva käyttää lukuisia tapoja tuoda piinaavaa tunnelmaa näytölle ja saada sisäisiä tuntemuksiamme tehostettua. Ajoittain kuvaa jaetaan kahtia ikään kuin hajanaisen mielen korostamiseksi ja ajoittain kalansilmäobjektiivia kuvauksen apuna, jolla ikään kuin visualisoidaan huumeiden käytön tuomaa vääristymää ja tasapainottomuutta. Jokainen yksittäinenkin kuva pitää sisällään lukuisia yksityiskohtia ja seikkoja, jotka vain tehostavat näiden artistisien valintojen efektiivisyyttä ja aistikkuutta, joka pitää huolen siitä, että katsoja todellakin tuntee ankeuden sisällään.


Unelmien sielunmessu on mestarillinen elokuva, joka ei ainoastaan onnistu kertomaan traagisen tarinansa uskottavasti, mutta se saa katsojan kuin katsojan voimaan henkisesti pahoin ja miksei jossain tapauksissa myös fyysisesti. Elokuva on shokeeraava ja armoton, mutta samaan aikaan myös koukuttava ja vangitseva. Roolisuoritukset ovat erinomaisia ja ne uskottavasti osaavat välittää hahmojen epätoivoa näytön toiselle puolelle.

Ellen Burstyn sai roolisuorituksestaan Oscar-ehdokkuuden parhaan naispääosan kategoriasta ja ihan syystäkin. Nainen eläytyy traagiseen rooliinsa täydellisesti jokaisella solullaan. Vaikka en tavallaan haluaisikaan kokea elokuvaa enää koskaan uudestaan, se tuntuu kuitenkin toimivan huumeen lailla konsanaan, noustessaan jatkuvasti ajatuksiini pohdiskelun kohteeksi syvällisien teemojensa puolesta.


Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 9.7.2020
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com

Kommentit