Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Laurence Fishburne, Sam Neill, Kathleen Quinlan,
Joely Richardson, Richard T. Jones, Jack Noseworthy, Jason Isaacs, Sean Pertwee,
Peter Marinker, Holley Chant, Barclay Wright, Noah Huntley, Robert Jezek
Genre: Scifi, Kauhu, Jännitys
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Tällä kertaa ajattelin katsoa elokuvan, joka olisi mahdollisimman tuntematon minulle. Otin vaistomaisesti Viimeinen horisontti -elokuvan katsottavaksi, joten juonitiivistelmää enempää en siitä ennakkoon tiennyt. En ole ainakaan montaa kertaa nähnyt kyseisestä teoksesta puhuttavan, mutta se vain nostatti uteliaisuuttani entisestään. Elokuva oli ilmestymisvuonnaan järkyttävä pettymys lippukassoilla, eivätkä kriitikotkaan kovasti sen arvoa nostattaneet.
Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat maltilliset, enkä oikein tiennyt mitä ohjaaja Paul W. S. Andersoniltakaan voisi edes odottaa. Olen nähnyt herralta aiemmin vain yhden elokuvan - Alien vs. Predatorin, joka sekin oli vain menevää viihdettä. Lähdin kuitenkin mahdollisimman avoimin mielin katsomaan elokuvaa ja toivoin sen viihdyttävän minua edes jonkin verran seuraavan reilun puolentoista tunnin aikana.
Vuonna 2074 ryhmä astronautteja lähetetään tutkimaan kadonnutta avaruusalusta, joka mysteerisesti haihtui tutkien ulottumattomiin. Pian miehistö saa kuitenkin tietää, mitä Event Horizon -alukselle on oikeasti tapahtunut, eikä syy olekaan välttämättä niin yksinkertainen kuin mitä kaikki osasivat odottaa. Onko tutkimusretkellä jokin toinenkin salattu tarkoitus vai onko kaikki vain puhdasta sattuman kauppaa? Mitä ihmettä Event Horizonille tapahtui?
Event Horizon ei ole mikään tavallinen avaruusalus. Se on ihmiskunnan todellinen tieteellinen läpimurto, joka onnistuu mahdottomassa - aika-avaruuden taittamisessa. Niin ainakin Sam Neillin esittämä tohtori William Weir väittäisi käyneen. Hän uskoo, että Event Horizon on matkustanut onnistuneesti toiseen mysteeriseen ulottuvuuteen ja palannut sieltä vielä yhtenä kappaleena. Lomautuksensa yllättävän työkomennuksen vuoksi peruuttanut miehistö saa operaatiokseen löytää vuosien ajan kadoksissa leijuneen aluksen ja selvittää, mitä siellä todellisuudessa on tapahtunut.
Tohtori Weirin teoria tuntuu aluksi vaikuttavan vain puhtaalta humpuukilta, mutta totuus kirii kuitenkin lopulta epäuskoisen miehistön perään aluksen löydyttyä Neptunuksen kiertoradalta. Tämä totuus kuitenkin saattaa järkyttää koko miehistön, sillä tilanne alkaa pikkuhiljaa karkaamaan käsistä erikoisien tapahtumien johdosta. Lewis and Clark -aluksen miehistön jäsenet alkavat todistamaan hyvin häiritseviä ja henkilökohtaisia tapahtumia, jotka ajavat heitä yhä lähemmäs ja lähemmäs hulluuden portteja.
Täytyy kyllä heti kättelyssä mainita, että vaikkä pelkäsinkin ensimmäisen kolmanneksen perusteella teoksen olevan jonkin sortin halpa kopio Alien - kahdeksas matkustaja -elokuvasta, itse konsepti tuntui vievän sitä onneksemme täysin vastakkaiseen suuntaan. Toki elokuva ottaa vaikutteita lukuisista klassikoista, mutta se onnistuu vakuuttavasti muuttumaan aivan omaksi kokonaisuudeksi. Hyvin nopeasti pääsemme käsiksi elokuvan maailmaan ja sen erikoislaatuisen kutkuttavaan luonteeseen, joka tarjoaakin lopulta paljon enemmän ulottuvuutta, kuin osasimme koskaan olettaakaan.
Vaikka konsepti itsessään onkin mielenkiintoinen ja kiehtova, rakenteellinen pinnallisuus kimaltelee väkisinkin läpi, tehden kokemuksesta astetta lievemmän kuin mitä se olisi parhaimmillaan voinut olla. Toki hahmoista pystyy välittämään jollain tasolla ja heidän koettelemuksiinsa pystyy investoitumaan, mutta potentiaalia parempaan tuntuu koko ajan olevan tarjolla. Elokuvassa käytetään hahmojen traumoja ja pelkoja vakuuttavasti hyväksi heitä itseään vastaan, eikä aluksi tavalliselta vaikuttanut operaatio olekaan enää niin yksinkertainen.
Tarina poukkoilee jatkuvasti kliseiden ja omaperäisien ideoiden välimaastossa, tehden kokemuksesta hyvin ristiriitaisen kaiken kaikkiaan. Mieleenpainuva elokuva tarjoaa paljon väkinäisiä ja epäuskottavia sattumia, mutta se tarjoaa myös yhtä paljon uniikkeja ratkaisuja. Hahmojen motiivien paljastuessa, katsoja uppoutuu hahmojen lailla nopeasti klaustrofobiseen ja toivottomaan asemaan, jossa ainoa suunta näyttäisi olevan kuolema.
Elokuvassa on tietynlainen tunnelma, joka tempaa mukaansa, mutta jättää samalla katsojan pakokauhua jäljittelevien tunteiden keskelle. Etenkin vanhemmissa elokuvissa tuntuisi olevan sitä ''elokuvan taikaa'' ja Viimeisessä horisontissa sitä on tarjolla paljon, sekä monessa eri asiamerkityksessä. Toki sen ei niin hienovarainen tarinankerronta ja käsikirjoitus itsessään ajoittain kolhiinnuttaa teoksen pintaa, mutta jotain erityistä se tunnelmallisesti kuitenkin katsojalleen tarjoaa, mikä pitääkin heidät kiinnostuneina loppuun asti.
Visuaalisesti teos on aikaansa nähden jopa yllättävän komeaa katsottavaa. Toki osa efekteistä ovatkin jo parhaat päivänsä nähneet, mutta osa niistä yllättävät varteenotettavuudellaan. Elokuva on kuin Michael Bayn räjähtävän sekoilun ja Roland Emmerichin tuhoisan esillepanon jälkeläinen, joka pitää kyllä huolen siitä, että katsoja viihtyy elokuvan parissa visuaalisesta näkökulmasta katsottuna - sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä.
Viimeinen horisontti on jopa yllättävän autenttinen ja klaustrofobinen kokonaisuus, joka ei säästele rahkeitaan materiaalinsa suhteen. Vaikka sillä tuntuukin olevan paljon ongelmia rakenteellisesta näkökulmasta katsottuna, teos onnistuu yllättämään monella muulla tavalla. Se osaa myös olla häiritsevä teemojensa puolesta, eikä pelkää mennä ääripäihin ylilyövyyden pelossa. Viimeinen horisontti on sellainen tapaus, jota katsojat rakastavat ja kriitikot vihaavat, mutta löydän itseni kuitenkin kahden ääripään välimaastosta ja positiivisin jälkimauin.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti