Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Naomi Watts, Martin Henderson, David Dorfman,
Brian Cox, Jane Alexander, Lindsay Frost, Amber Tamblyn,
Rachael Bella, Daveigh Chase, Shannon Cochran
Genre: Kauhu, Mysteeri
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
''Seven days.''
Voi niitä suloisia muistoja, kun nuorena pojan nulikkana katselin salaa kauhuelokuvia vanhempieni tietämättä. Muistoja on monia, eivätkä ne kaikki olleet ihan parhaimmasta päästä, sillä ne jäivät kummittelemaan mieleni perukoille pitkäksi aikaa. Toisaalta en olisi luultavasti koskaan tottunut kauhuelokuviin muuten, joten jotain positiivista voi tästäkin tottelemattomuudesta löytää. Nyt olisi luvassa yksi niistä tapauksista, joilla minua peloteltiin taukoamatta ennakkoon - kiitos sen aikaisten ystävieni.
The Ring on Pirates of the Caribbean -elokuvasarjasta tutun ohjaajan Gore Verbinskin vuonna 2002 julkaistu kauhuelokuva, joka on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi vuoden 1998 julkaistusta japanilaisesta kauhuelokuvasta nimeltään Ringu. Molemmat perustuvat Koji Suzukin samannimiseen romaaniin, joka kuuluu isompaan Ring-kirjasarjaan. Sarja oli saanut sen verran paljon suosiota siipiensä alle julkaisunsa aikana, että siitä päätettiin tehdä lukuisia filmatisointeja sekä Japanin, että Yhdysvaltojen puolella.
Teos oli ensimmäinen englanninkielinen uudelleenfilmatisointi aasialaisesta kauhuelokuvasta, mikä toimi edelläkävijänä maailmanlaajuisilla markkinoilla. Suuren suosion johdosta elokuva raivasi tien muillekin yhdysvaltalaisille uudelleenfilmatisoinneille, jotka perustuisivat muihin aasialaisiin kauhunimikkeisiin ja kansantaruihin. Suurimpana esimerkkinä tulee mieleen Kauna-elokuvasarja, jota ei olisi ehkä koskaan saatu aikaiseksi ilman The Ringin tuotteliasta panosta. Onko elokuva kuitenkin suosionsa ansainnut vai puhutaanko tässä jälleen kerran yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden ahneudesta?
Mysteerinen videonauha tappaa joka ikisen, joka sen katsoo. Kun uhri katsoo nauhan loppuun, puhelin alkaa soimaan ja langan toisella puolella pieni tyttö kertoo kimeällä äänellään, että tällä on vain seitsemän päivää elinaikaa. Nuori toimittaja Rachel Keller alkaa tutkimaan videonauhaan liittyviä kuolintapauksia, kunnes hän saa tietää pienen poikansa Aidanin katsoneen sen pahamaineisen sisällön. Kilpailu aikaa vastaan alkaa ja naisen on käännettävä jokainen kivi löytääkseen tavan päästä kirouksesta eroon.
Elokuvan alustus on mitä mainioin. Pääsemme heti ensimmäisen kohtauksen aikana käsiksi elokuvan kiehtovaan konseptiin ja itse mysteeriin, joka ympäröi nauhaa katsovia tahoja. Kaksi teinityttöä viettävät iltaa kotonaan, kunnes toinen alkaa kertomaan toiselle tarinaa kirotusta videonauhasta. Tarinaa kuunteleva nuoren naisen alku peloissaan kertoo nähneensä sen ja tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan käsistä, kun televisio alkaa temppuilemaan itsestään.
Avauskohtaus on siitä mielenkiintoinen tapaus, että vaikka tiedostammekin mitä nauhan katsominen tarkoittaa sen katsoneelle taholle, emme koskaan tiedä tarkalleen, mitä viimeisien hetkien aikana oikeasti tapahtuu. Tiedostamme vain sen, että lopputulos ei tule johtamaan mihinkään hyvään ja siitä voimme kiittää hyvin hienovaraista ja upeasti rakennettua avauskohtausta, joka toden teolla nostaa mysteerin tason kattoon odottaessamme kipeästi vastauksia.
Alustuksen jälkeen varsinainen tarina lähtee liikkeelle ja seuraamme Naomi Wattsin esittämää toimittajaa, Rachel Kelleriä, joka saa vihin mysteerisestä kuolintapauksesta. Tämä lähtee tutkimaan tapausta ja onnistuu kuin ihmeen kaupalla nappaamaan videonauhan itselleen ennen poliisien etsintöjä. Uteliaisuudestaan nainen katsoo nauhan saadakseen tietää sen sisällöstä juttuaan varten, mutta huomaakin pian, ettei kirouksella vitsailtu.
Tarina tempaa katsojan kuin katsojan heti mukaansa ja se onnistuu pitämään esimerkillisen tahdituksensa ihailtavasti tasapainossa ensimmäisen kahden kolmanneksen aikana. Käsiteltävät hahmot avataan vakuuttavasti katsojan vastaanotettavaksi ja pystymme toden teolla investoitumaan heidän painostavan epämiellyttäviin koettelemuksiinsa elokuvan aikana. Mysteeri syvenee ja lukuisat kysymykset nousevat pintaan, kun yritämme hahmojen mukana selvittää nauhan alkuperää ja sitä hallitsevaa kirousta, joka on tehnyt hallaa lukuisille aiemmille uhreille.
Elokuva on myös teknisesti vakuuttavaa seurattavaa. Ei ainoastaan, että se on rakenteellisesti vakuuttava kokonaisuus, mutta leikkaustyökin ansaitsee ylistävän sanan, jos toisenkin, upeasta mukaansatempaavuudestaan ja autenttisuudestaan. Vaikka elokuva loppua kohden alkaakin pohdiskelemaan pienen Samara-tytön alkuperää ja kohtaloa astetta keskittyneemmällä otteella, materiaali ei koskaan menetä tarkoitustaan tai määränpäätään.
Videonauhaan liittyvää mytologiaa syvennetään yhä enemmän ja enemmän, mikä tekee itse konseptista yhä syväluotaavamman ja kiintoisamman koettavan. Tahti vain tuntuu hiukan hidastuvan mysteerin syventyessä, mikä saattaa joistakin katsojista tuntua negatiiviselta seikalta. Tämä syventyminen välittyy suoraan elokuvan painostavaan tunnelmaan, joka on miellyttävän piinaavaa koettavaa parhaimmillaan. Jännitystä osataan luoda kuin tyhjästä konsanaan, rakentaen samalla efektiivisiä säikäytyskohtauksia.
Niitä elokuva ei paljoa lopulta tarjoakaan, sillä keskittyminen ei olekaan vain halvoissa huveissa. Niinä harvinaisina hetkinä, kun niitä tarjotaan, elokuva toden teolla onnistuu yllättämään hienovaraisilla ratkaisuillaan. Elokuva tuntuu jopa yrittävän vältellä niitä, jotta jännityksen purkaminen olisi efektiivisempää ja se on hienoa huomata katsojan näkökulmasta. Hyvin useasti nykypäivänä sitä tuntuu todistavan yhä enemmän ja enemmän halpojen säikäytysten edustajia, jotka eivät edes yritä rakentaa jännitettään kärsivällisesti ja huolellisesti. Siksi tämä elokuva onkin jäänyt mieleeni positiivisena yllätyksenä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen.
Elokuvan visuaalinen ilme on myös vangitsevaa seurattavaa. Ei ainoastaan, että kuvaajan Bojan Basellin kädenjälki on huolellista ja ammattimaista katsottavaa, hyvin omaperäinen värimaailma yllättää painostavan pahaenteisillä sävyillään. Amerikkalaisille japanilaiseen kauhuun perustuville uudelleenfilmatisoinneille tyypilliseksi tullut sinertävän vihertävä sävy luo hyvin piinaavan tunnelman, joka vangitsee katsojan kuin katsojan kalpeilla yksityiskohdillaan ja aavemaisella tummuudellaan. Myös säveltäjän Hans Zimmerin musiikit tuovat oman tervetulleen panoksensa kokonaisuuteen ja tulos onkin sen kuuloista.
The Ring on ehdottomasti yksi parhaimmista kauhun genren uudelleenfilmatisoinneista, puhumattakaan japanilaisiin kauhuihin perustuvista nimikkeistä, sillä sillä saralla elokuva on korkeinta eliittiä tähänkin päivään asti. Elokuva pysyy tiukasti alkuperäismateriaalissaan kiinni, vaikka muutamia pakollisia muutoksia onkin tehty, jotta se menisi läpi maailmanlaajuisilla markkinoilla. Se ei myöskään yritä ylittää potentiaaliaan mahtipontisilla ratkaisuilla, vaan pysyy upeasti omilla raiteillaan alusta loppuun asti.
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti