The Black Phone (2021) - arvostelu

 

Ohjaus: Scott Derrickson

Pääosissa: Mason Thames, Madeleine McGraw, Ethan Hawke,

Jeremy Davies, E. Roger Mitchell, Troy Rudeseal, James Ransone,

Miguel Cazarez Mora, Rebecca Clarke, J. Gaven Wilde
Genre: Kauhu, Jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Yhdysvaltalainen Scott Derrickson on tullut minulle - kuten varmaan monelle muullekin - tutuksi keskinkertaisista kauhuelokuvista, jotka herättivät julkaisunsa aikana paljon keskustelua suuntaan jos toiseenkin. Kaikkien aikojen pelottavimmiksi elokuviksi titeeraatut Sinisterit nousivat katsojien huulille ja ymmärrettävästä syystä, vaikka jälkikäteen katsottuna ne nojasivatkin pelkästään shokkiarvoon ja mitä kliseisimpiin hyppysäikäytyksiin. Derrickson lyöttäytyi Ethan Hawken kanssa uudemman kerran yhteen vuosien päästä tuodakseen näytölle uuden omaperäisen kauhuelokuvan.

 

The Black Phone on vuonna 2021 ensi-iltansa saanut yliluonnollinen kauhuelokuva, joka perustuu kirjailijalegenda Stephen Kingin pojan, Joe Hillin, vuonna 2004 julkaistuun samannimiseen novelliin. Fantastic Fest -elokuvafestivaaleilla ensi-iltansa saaneen The Black Phonen oli alunperin määre ilmestyä elokuvateattereihin vuoden 2022 tammikuussa. Kuten monet kauhuelokuvien kannattajat varmasti tietävätkin, sille ajankohdalle sysätyt projektit tuppaavat useinmiten olemaan pettymyksiä, mikä laskikin omia odotusarvojani roimasti.

 

Koronaviruspandemian aiheuttamien komplikaatioiden vuoksi Blumhousen tuottaman elokuvan ensi-iltaa siirrettiin pariinkin otteeseen muutamalla kuukaudella, mikä antoi tekijöille mahdollisuuden hioa ja viimeistellä projektia rauhassa. Markkinointimateriaali vaikutti hyvin lupaavalta, vaikka pieni pelko epäonnistumisesta kummittelikin taustalla. Ottaen huomioon, että ohjaaja päätti astua sivuun Doctor Strange in the Multiverse of Madness -elokuvan teosta The Black Phonen vuoksi, oli kiehtovaa nähdä, että tekikö hän lopulta oikean päätöksen urallaan.

Vuonna 1978 pahamaineinen kidnappaaja lempinimeltään ''The Grabber'' vaanii denveriläislähiön katuja lasten perässä, jotka edelleenkin kyseenalaistavat hänen olemassaolonsa. Tahti kiristyy kiristymistään ja lapsia alkaa katoilemaan hälyttävällä vauhdilla. Kukaan ei tiedä, mitä uhreille on tapahtunut tai mihin kidnappaaja on heidät kätkenyt, mutta se on ainakin varmaa, ettei virkavalta ole päässyt koskaan erikoisia maskeja pitävän kelmin jäljille. Alueella asuva Finney Blake saa kuitenkin epäonnisesti kokea oman osansa, kun tämä viskotaan yllättäen mustan pakettiauton takatilaan.

On pakko sanoa, kuinka positiivisesti yllättynyt olenkaan elokuvasta. Ei ainoastaan, että se tuntui alusta asti tuoreelta ja kiehtovan mysteeriseltä vastaanotettavalta, mutta sen painostavan vaaniva luonne todellakin vakuutti minut. Scott Derrickson ottaa vahvan otteen mielenkiintoisesta konseptistaan ja repii pääosin kaiken mahdollisen irti, mitä sillä on tarjottavanaan. Vaikka elokuva onkin laadukas monesta näkökulmasta katsottuna, ei se valitettavasti täydellinen ole missään nimessä. On kuitenkin hienoa nähdä, kuinka paljon Derrickson on kehittynyt ohjaajana ja käsikirjoittajana vuosien mittaan sitten ailahtelevan Sinisterin.

Seuraamme elokuvassa nuorta Mason Thamesin esittämää Finney Blakea, joka asuu yhdessä siskonsa, Madeleine McGraw'n esittämän Gwenin, sekä alkoholisoituneen ja väkivaltaisen isänsä, Jeremy Daviesin esittämän Terrencen kanssa denveriläislähiössä. Valmiiksi rankkaa elämää elävä poika joutuu yllättäen poikkeuksellisen kinkkiseen tilanteeseen, kun Ethan Hawken esittämä kidnappaaja valitsee hänet seuraavaksi uhrikseen. Tilanne lähtee eskaloitumaan ja mysteeri oikukkaasta naamiomiehestä alkaa pikkuhiljaa syventymään todelliseksi jännitysnäytelmäksi. The Black Phone -elokuvan ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu sen kärsivällisen hitaasti palava tarina, joka ottaa itsensä poikkeuksellisen vakavasti.

 

Tämä on kuitenkin hyvä asia, sillä käsiteltävä aihe on arkaluontoinen ja järkyttävä. Häiritsevän siitä tekee myös perimmäinen idea siitä, että tällaista tapahtuu tänäkin päivänä ympäri maailmaa tietämättämme. Maailma on karu paikka ja tietyissä tapauksissa myös kuolettavan vaarallinen. Kun uhka kohdistuu lapsiin, ovat panokset ja huoli kieltämättä koholla, mistä ohjaaja ottaakin efektiivisesti kopin. Vaikka ohjaaja ottaakin uskottavan vakavaluonteisen lähestymistavan konseptiinsa, tarjoaa elokuva myös paljon yliluonnollisia piirteitä. Laadukkaasti eristettyyn kellarihuoneeseen joutunut Finney pääsee nimittäin käyttämään seinään kiinnitettyä mustaa lankapuhelinta, joka ottaa yhteyden niin sanottuun henkimaailmaan.

 

The Grabberin aiemmat uhrit antavat pojalle puhelimen välityksellä vinkkejä ulospääsyä varten, mikä vie konseptin taas astetta fantasiapainoitteisempaan suuntaan, vaikka se onkin hyvin realistinen ja maanläheinen perimmiltään. Tämä yliluonnollisuus on siitä kiehtova lisäys elokuvaan, että sen voi tulkita esimerkiksi psykologisesta näkökulmasta katsottuna. Ovatko näyt ja erikoiset tapahtumat vain pään sisällä tapahtuvaa hallusinointia vai onko huone itsessään jotenkin yhteydessä tuonpuoleiseen. Sitä ei koskaan oikein käsitellä tai avata sen enempää, mikä ei tosin haittaa, koska se antaa katsojan mielikuvitukselle vapauden laukata vapaasti omiin sfääreihinsä.

 

Tunnelmallisesti elokuva vakuuttaa inhorealistisella ja ikään kuin likaisella olemuksellaan. Vaikka se ei välttämättä yhtä syvälle uskallakaan mennä materiaalinsa puolesta, seuraa se alkuperäismateriaaliaan aika tunnollisesti alusta loppuun asti. Visuaalisesti elokuva muistuttaa ajoittain ohjaajan aiempaa tuotosta, Sinisteriä, vaikka muutamaa artistista ratkaisua lukuunottamatta onkin varsin omaperäinen kokonaisuus. Kuvaustyyli on miellyttävän aistikasta ja harkittua seurattavaa, mikä taas herättää katsojassa automaattisesti ahdistavia tuntemuksia. Derrickson on tullut tutuksi efektiivisistä hyppysäikäytyksistään, eikä niitä puutu tälläkään kertaa. Pariinkin otteeseen katsoja saattaa säpsähtää katselun aikana. 

 

Mason Thames vakuuttaa pääroolissa Finneynä, kun taas Madeleine McGraw kirjaimellisesti varastaa show'n Gweninä. Lapsinäyttelijät vakuuttavat rooleissaan, mikä onkin yksi tärkeimmistä aspekteista, miksi elokuva toimiikin niin hyvin. Ethan Hawke tuntuu aina olevan kirkas valopilkku projekteissaan, eikä tämäkään kerta ole poikkeus. On hienoa nähdä, miten mies katoaa roolinsa uumeniin ja tekee siitä epätavanomaisen vastaanotettavan. Upeita maskeja käytetään vakuuttavasti hyväksi vastaamaan The Grabberin rajusti poukkoilevia tunnetiloja, sekä pitämään tietyn sortin mysteeriä yllä vaarallisesta vieraasta.

The Black Phone osaa pitää vaanivan ja efektiivisen luonteensa yllä, mikä taas pitää huolen siitä, ettei katsojalle jää pelkkää luuta käteen. Ensimmäiset kaksi kolmannesta loistavat hidastempoisella, mutta huolellisella toteutuksellaan, kun taas viimeinen kolmannes - vaikka hyvä onkin - tuntuu pidättelevän itseään liikaa hihnassa. Olisin ehkä toivonut itse, että tekijät olisivat vieneet konseptin ihan päätyyn asti, mutta ymmärrettävästi se olisi saattanut vaikuttaa elokuvan maailmanlaajuiseen levitykseen ja rajoituksiin, jotka pitävät sen vielä tässä muodossa kelvollisena valtavirralle. Elokuva on joka tapauksessa loistava kokonaisuus, joka kuuluu kuin kuuluukin kuluvan vuoden suurimpiin yllättäjiin.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 7.7.2022

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com