Crimes of the Future (2022) - arvostelu

 

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: Viggo Mortensen, Léa Seydoux, Kristen Stewart,

Don McKellar, Scott Speedman, Welket Bungué, Lihi Kornowski,

Yorgos Karamihos, Yorgos Pirpassopoulos, Nadia Litz
Genre: Scifi, Kauhu, Draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Kanadalainen elokuvaohjaaja David Cronenberg on tullut tutuksi vuosien mittaan hyvin erikoisista, mutta poikkeuksellisen kiehtovista konsepteistaan. Vaikka mies onkin ottanut noin kahdeksan vuoden verran sapattivapaata työstään, on hänen paluutaan kapellimestariksi odotettu innolla elokuvarakastajien keskuudessa. Crimes of the Future on vuonna 2022 ensi-iltansa saanut kauhupainoitteinen scifielokuva, joka kieltämättä kiehtoi minua ennakkoon omaperäisyydellään. Vaikka en olekaan ehtinyt vielä syvällisemmin tutustua herran tuotantoon, tiesin tasan tarkkaan sen, mihin olin osallistumassa. Onko Crimes of the Future Cronenbergin mestarillinen paluu liikkuvien kuvien maailmaan vai alkaako ote pikkuhiljaa lipsumaan?

Biotekniikan täyttämässä tulevaisuudessa ihmiset ovat ottaneet kehittyneet koneelliset työkalut käyttöön sisäelintensä kehittämiseksi ja kontrolloimiseksi. Samaan aikaan ihmiskunta on itsessäänkin kokenut useita biologisia muutoksia, joiden alkuperää ei ole vielä määritelty. Merkittävimpänä muutoksena on fyysisen kivun häviäminen, minkä vuoksi radikaalimpi ekspressionismin alalaji on löytänyt tiensä ihmisten arkeen. Saul ja Caprice ovat maailmankuuluja performanssitaiteilijoita, jotka hyödyntävät Saulin ''kiihtyneen evoluution oireyhtymää'' hyväkseen taiteessaan. Biomekaanisista laitteista riippuvainen mies lähtee etsimään uutta piristystä esitykseensä ja törmää hyvin häiritseviin paljastuksiin.

Crimes of the Future on elokuva, joka ei todellakaan sovi jokaiselle katsojalle. Jos Cronenbergin tuotokset ovat entuudestaan jääneet tuntemattomiksi tapauksiksi, voi tämä teos tuoda mukanaan aikamoisen shokin. Heti kättelyssä on sanottava, että vaikka elokuva onkin poikkeuksellisen kiehtova paperilla, tuntuu toteutus ailahtelevan ikävällä tavalla pitkin kestoaan. Elokuvan alustus nostaa mysteerin vakuuttavasti kattoon repien katsojan mukaansa keskelle absurdia maailmaa, jolla on aivan mielipuolisia asioita näytettävänään. Mitä pidemmälle siinä kuitenkin etenemme, sitä enemmän sen päämäärätön olemus alkaa paistamaan läpi.

Seuraamme elokuvassa Viggo Mortensenin esittämää performanssitaiteilijaa Saul Tenseriä, joka kamppailee päivittäin erikoislaatuisen tilansa kanssa. Päätähuimaavien kipujen kanssa elävä mies yrittää jättää oman merkkinsä maailmaan taiteen kautta, mutta yksitoikkoiset esitykset alkavat kadottamaan pikkuhiljaa tarkoituksensa. Hän päättää inspiroitua suuntauksestaan uudelleen etsimällä muista taiteenlajeista uusia keinoja tuodakseen esitykseensä tuoreita ideoita ja lisäyksiä. Mies törmääkin hyvin erikoiseen huhuun, joka voisi kääntää koko maailman päälaelleen paljastustensa valossa. Léa Seydouxin esittämä Caprice taas on Saulin oikeana kätenä toimiva taiteilijan sielu, jota kiehtovat miehen sisäelimet ja niiden lukemattomat mahdollisuudet.

Naisen roihuava intohimo suuntausta kohtaan alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan hänen perimmäiseen olemukseensa, jonka myötä tämä alkaa tekemään yhä spontaanimpia ja radikaalimpia ratkaisuja elämässään. Kaksikko päättää tavata epävirallisesta kansallisesta elinrekisteristä vastaavat byrokraatit, Don McKellarin esittämän Wippetin ja Kristen Stewartin esittämän Timlinin, jotka työkuvastaan huolimatta alkavat kiinnostumaan kyseenalaisen taiteenlajin artistisista päämääristä. Kun leikkaus ja sen aiheuttama kipu ovat ottaneet tukevan paikkansa uutena seksinä ja mielihyvänä, ovat rajat hälvenneet selkeästi järjen tieltä. Pystyykö ihmiskunta pysymään ''luonnollisella'' tiellä pitkäänkin vai onko evoluutio ottanut kontrollin täysin rodun kehityksestä?

Crimes of the Future on yksi niistä elokuvista, jotka nostavat lukuisia pohjattomia kysymyksiä pinnalle ja herättävät oudon euforisia tuntemuksia katsojissaan. Vaikka konsepti perimmiltään kuulostaakin vain sairaalta mielikuvalta, on siinä paljon todenmukaista perää etenkin kontekstuaalisesta näkökulmasta katsottuna. Suurin osa elokuvan tematiikasta käsittelee nimittäin keskeisesti ihmisluonnon palavaa intohimoa tuntematonta kohtaan ja itsensä kehittämisen taidetta - sekä hyvässä, että pahassa. On kiehtovaa seurata, kuinka konsepti alkaa pikkuhiljaa avartumaan silmiemme edessä, vaikka ongelmitta ei tämäkään valitettavasti onnistu. Vaikka ideologiset yksityiskohdat ja erikoislaatuiset näkemykset ovatkin koukuttavia perusteiltaan, on niiden käsitteleminen varsin pintapuolista ja päämäärätöntä.

Elokuvan suurimpana vihollisena toimii itse käsikirjoitus ja sen pohjalta kyhätty tarina, joka jää oman kiehtovuudensa ja monipuolisuudensa aiheuttamaan limboon. Massiivisia skaaloja täyttävä konsepti avaa vahvasti pienimuotoisella asetelmallaan, mutta mitä pidemmälle tarinassa etenemme, sitä enemmän se alkaa rakoilemaan. Tämä johtuukin siitä, että elokuvalla on paljon kerrottavanaan, eikä se oikein onnistu pitämään kaikkia naruja hyppysissään. Kontrollin ylläpitämisen ongelmallisuus kumpuaa tietenkin avonaisen konseptin massiivisuudesta ja tuntemattomuudesta, minkä vuoksi katsojaa ei koskaan kunnolla valmistella tulevia koitoksia varten. Olemme niin sanotusti kuin peurat ajovaloissa, jotka vain ihmettelevät kaikkea eteen tupsahtanutta.

 

Valitettavasti monet pienemmät yksityiskohdat jäävät täysin pimentoon, minkä vuoksi maailma tuntuu ikävästi jopa vieraannuttavalta tapaukselta. Vaikka halumme onkin sillä tasolla, että kaipaamme saada tietää lisää ympäristöstä ja sen alkuperään vaikuttavista tekijöistä, emme paljoakaan saa siitä irti rivien välistäkään, minkä vuoksi elokuvan tulkinnallisuus rajoittuu radikaalisti. Katsojan maailmankuva jää kuin heikon teorian tasolle, mikä ei ole kovin vahva lähtökohta muistettavan konseptin ikuistamiseksi. Jos jotain hyvää voi elokuvasta sanoa, niin sen visuaalinen esillepano on pääosin miellyttävää seurattavaa. Vaikka synkkyys ja pimeys alkaakin pitkällä juoksulla vaikuttamaan katsojaan, ovat yksittäiset otokset aseteltu huolellisesti ja tarkoituksellisesti. Cronenberg ei kainostele raa'an materiaalinsa mässäilemisellä.

Vaikka hahmojen tekemät leikkaukset ja muodonmuutokset ovatkin pääosin minimaalisia elokuvassa, tuntuu niitä esiintyvän lähes joka käänteessä. En ole ihan varma myöskään siitä, että mässäileekö ohjaaja vain mässäilemisen vuoksi vai kokiko hän oikeasti kaikkien näiden yksityiskohtien näyttämisen tarpeelliseksi. Se on kuitenkin selvää, että hän olisi voinut ehkä paneutua syvemmin tarinaan ja sen tarjoamiin yksityiskohtiin kuin tarjoilla pintapuolista visuaalista silmäkarkkia jatkuvalla syötöllä. Konsepti nimittäin pitää sisällään selkeän kokonaiskuvan, joka voisi paremmalla hiomisella muovautua upeaksi elämykseksi. Tässä muodossaan se tuntuu perimmiltään siltä kuin katsoja olisi kertonut kaverilleen elokuvan juonen hyppelehtien samalla tärkeiden asioiden yli.

Crimes of the Future on rikas konsepti perimmiltään, mutta varsinainen toteutus jättää katsojan toivomisen varaan. Elokuva vaatii katsojaltaan paljon ja miellyttää filosofisella luonteellaan, mutta itse konteksti tuntuu haahuilevan paikasta toiseen vailla selkeää päämäärää. Tematiikka yllättää intiimisyydellään ja monipuolisuudellaan, eikä intohimottomuudesta voi ohjaajaa todellakaan syyttää. Näyttelemisen taso heittelehtii kuitenkin rajusti näyttelijöiden välillä, minkä vuoksi välillä tuntuukin, että elokuva on parhaimmillaan mainio ja huonoimmillaan b-luokkaa. Se loppuu myös kuin seinään konsanaan ja jättää paljon asioita käsittelemättömiksi. Crimes of the Future on Cronenbergin paluuelokuvaksi valitettava pettymys, vaikka paljon hyviäkin asioita on siitä revittävissä.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 10.10.2022

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com