Hellbound: Hellraiser II (1988) - arvostelu

 

Ohjaus: Tony Randel

Pääosissa: Doug Bradley, Ashley Laurence, Clare Higgins,

Kenneth Cranham, Imogen Boorman, Sean Chapman, Nicholas Vince,

Simon Bamford, Barbie Wilde, Oliver Smith, William Hope
Genre: Kauhu, Jännitys, Fantasia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

''We have eternity to know your flesh.''

Loistavan ensimmäisen Hellraiser-elokuvan jälkeen oli aika siirtyä ensimmäisen jatko-osan pariin. Hellbound: Hellraiser II on vuonna 1988 ensi-iltansa saanut fantasiapainoitteinen kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa yhdysvaltalainen Tony Randel. Herran filmografia ei tässä vaiheessa vielä olkia kohauttanut, vaikka myöhemmin nimikkeitä tulikin oikein urakalla lisää vyön alle. Mies valittiin kapellimestariksi sillä oletuksella, että hän jakoi saman vision sekä konseptista, että itse tarinasta kuin alkuperäisen materiaalin luonut ja visualisoinut Clive Barker. Hänen mielestään kyseisellä mytologialla oli mahdollisuus tarjota mitä unohtumattomimpia näkyjä katsojille.

Tuottoisan ja suuren kulttisuosion saanut Hellraiser-elokuva onnistui säväyttämään markkinoilla niinkin hienosti, että jatko-osa leimattiin heti kättelyssä suunnittelupöydälle. Vain yksi vuosi ehti ensimmäisestä elokuvasta kulua, kun Hellbound: Hellraiser II löysi tiensä valkokankaille. Nykyään tämä julkaisunopeus viittaisi suoraan huolimattomuuteen ja laiskaan rahastukseen, mutta tuolloin asiat toimivat hieman eri tavalla. Vastaanotto oli toki jakautunutta katsojien kesken, mikä taas tarkoitti sitä, että jotkut asiat saattoivatkin kaatua nopeaan aikatauluun ja tarpeettomaan paineeseen. Vuosien saatossa elokuva on kuitenkin löytänyt kulttimaineensa. Onko Hellbound: Hellraiser II edeltäjänsä arvoinen elokuva?

Vain tunteja isänsä eriskummallisen kuoleman jälkeen, Kirsty Cotton joutuu psykiatriseen sairaalaan, jossa häntä pidetään intensiivisessä tarkkailussa. Paikan johtavana tohtorina toimiva Phillip Channard ja hänen harjoitteleva avustajansa Kyle MacRae haastattelevat nuorta naista saadakseen selkoa juuri loppuneisiin verisiin tapahtumiin. Kirstyn tarina on odotetustikin päätä huimaava, minkä vuoksi kukaan ei tunnu uskovan hänen sanomisiaan. Tohtori Channard päättää kuitenkin tonkia pakkomielteissään asiaa pintaa syvemmälle ja avaa himoitsemat helvetin portit auki. Kirstyn täytyy jälleen kerran kohdata naulapäinen Pinhead käännyttääkseen sadistiset kenobiitit takaisin omaan helvetilliseen ulottuvuuteensa.

On pakko kyllä mainita heti alkuun, että yllätyin kovasti ensimmäisen elokuvan varteenotettavuudesta. Vaikka odotukseni olivatkin varautuneet, onnistui se vakuuttamaan minut täysin omaperäisyydellään ja uskaliaisuudellaan. Hellbound: Hellraiser II -elokuvan tapauksessa odotukseni jo toiveikkaat. Vaikka en tiennyt elokuvasta mitään ennakkoon, oli ilo päästä takaisin tähän intensiiviseen maailmaan. Tekikö jatko-osa edeltäjälleen kunniaa vai jäikö se vain huolimattomaksi rahastusyritykseksi? Yllätyksekseni on myönnettävä, että Hellbound: Hellraiser II on kokonaisuudessaan toimiva elokuva, joka pitää sisällään aivan mielettömiä asioita.

 

Vaikka elokuvalla onkin paljon hyvää tarjottavanaan, on siinä myös valitettavasti hieman moitittavaakin. Palaamme siihen tuota pikaa. Seuraamme elokuvassa Ashley Laurencen esittämää Kirstyä, jonka kauhistuttava syöksykierre elämässä ei tunnu loppuvan. Nainen on ymmärrettävistä syistä epäiltynä kahdesta raa'asta murhasta, vaikka suoria todisteita ei häneen pystytäkään liittämään. Kirsty on luonnollisesti turhautunut tilanteeseensa, koska hänen tarinaansa ei tunnu kukaan uskovan, minkä vuoksi häntä väliaikaisesti tarkkaillaankin psykiatrisen sairaalan hoidossa. Kuultuaan tapahtumien kulusta Kenneth Cranhamin esittämä tohtori Channard ei kiellä tarinan todenperäisyyttä, vaan pikemminkin kiinnostuu kuulemastaan.

 

Häntä on kiehtonut kyseinen taru jo pitkään ja se onkin johtanut jonkin tason pakkomielteeseen. Vaikka päällepäin hän ei sitä näytäkään, on hän toivonut kyseisen sadun olevan totta kokeakseen sen kaiken omin silmin. Saadakseen himonsa herätettyä, hänen on avattava pahamaineinen palapeli, mutta hän ei itse sitä halua kuitenkaan tehdä. Keksittyään vihdoin keinon halunsa täyttämiseksi, avaa tohtori Channard ovet helvetilliseen ulottuvuuteen, jotka tuovat mukanaan epätoivon ja kidutuksen maan päälle. Mitä tämä himoittu ulottuvuus pitääkään sisällään? Mikä teki Hellraiser-elokuvasta niin loistavan oli sen pienimuotoinen asetelma, joka oli verhottu ennennäkemättömän innovatiiviseen ulkokuoreen.

Hellbound: Hellraiser II yrittää tosissaan pitää samankaltaisen otteen yllä viedäkseen kokonaisvaltaista tarinaa eteenpäin ja avatakseen kiehtovaa maailmaa entistä enemmän katsojien aistittavaksi. Elokuva tuntuu kuitenkin useasti kestonsa aikana haukkaavan liian suuren palan kaikkien mielipuolisten ideoidensa valossa, jotka kuulostavat jo paperilla uskomattomilta. Vaikka suurin osa ideoista ovatkin varsin innovatiivisia ja maailmaa avartavia perimmiltään, niiden yhteissumma on kieltämättä liikaa yhdeltä istumalta vastaanotettavaksi. Jossain vaiheessa katsojasta alkaa nimittäin tuntumaan siltä, että sukellus mytologian ytimeen on niin syvä, ettei pinnalle ole enää paluuta.

 

Tämä voi parhaimmillaan tarkoittaa täydellistä uppoutumista aiheeseen - mikä on tässä elokuvassa jossain määrin myös onnistunutta - mutta katseluhetkellä näitä liikkuvia osia on sen verran paljon toiminnassa samanaikaisesti, että kokemus itsessään tuntuu suoraaan sanottuna jopa yliajavalta. Kun yksityiskohtia on näinkin paljon tarjottavana, jää jälkikäteen käteen painoarvollisesti yllättävän vähän kotiin vietävää. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Pidän elokuvan intensiivisestä ja intohimoisesta visiosta, joka huokuu säkenöiviä ideoita ja ylivertaista maailman rakentamista. Valitettavasti hyppy kahden ensimmäisen elokuvan välillä tuntuu ajoittain niinkin megalomaaniselta, että se hukuttaa katsojan matkan varrelle.

Materiaalinsa puolesta labyrinttimäinen Hellbound: Hellraiser II kiristää ruuveja aggressiivisesti ja lähtee astetta uskaliaammalle tielle visualisoimaan omaperäistä konseptia pintaa syvemmälle. Vaikka elokuva mässäileekin näyttävästi vakuuttavilla käytännön efekteillään, puuttuu monista kuvista se toivottu potku, mikä jäisi kummittelemaan katsojan mielen perukoille pidemmäksi aikaa. Muutamat kohtaukset ovat kieltämättä poikkeuksellisen raakoja ja upeasti toteutettuja, mutta kun niin monia asioita tapahtuu kuin liukuhihnalta konsanaan, on vaikeaa pysähtyä ja arvostaa yksittäisiä hetkiä. Fantasian suhteen nupit käännetään kyllä kaakkoon ja tietynlainen unenomainen tunnelma valtaa katsojan mennessään.

Elokuva onkin ottanut vahvasti vaikutteita A Nightmare on Elm Street -elokuvista, jotka yhtälailla leikittelevät ajatuksella painajaisista ja niiden todentuntuisesta luonteesta. Arvostan todella sitä, että ohjaaja Tony Randelin intohimo projektia kohtaan on näinkin suuri, sillä se välittyy näytön toiselle puolelle niin vilpittömänä nautintona. Jos materiaalia olisi hieman hiottu ja saksittu tahdikkaammaksi, olisi potentiaalista voitu saada enemmän irti itse toteutuksessa. Tästä vain on vaikea pistää enää omaperäisemmäksi. Täytyy myös mainita se, että Pinheadiä esittävä Doug Bradley on ilmiömäinen roolissaan. En ole yhtään yllättynyt, että miksi häntä pidetään niin korkeassa arvossa kauhun genressä.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 6.10.2022

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com