Smile (2022) - arvostelu

 

 

 

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Sosie Bacon, Kyle Gallner, Caitlin Stasey,

Jessie T. Usher, Rob Morgan, Kal Penn, Robin Weigert,

Judy Reyes, Gillian Zinser, Dora Kiss, Kevin Keppy
Genre: Kauhu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Tällä kertaa vuoroon astuu Smile-elokuva, joka oli mennyt täysin tutkani ohi vuoden alussa. Vasta kuukautta ennen julkaisua sain tiedon tuotoksesta, mutta en koskaan kunnolla innostunut ideasta. Smile on vuonna 2022 ensi-iltansa saanut psykologinen kauhuelokuva, jonka ohjauksesta vastaa ensikertalaisena toimiva Parker Finn. Mitä lähemmäs julkaisua lähestyimme, sitä enemmän tuotosta alettiin luonnollisesti mainostamaan. Mikä pisti kuitenkin silmään selkeästi, oli sen aggressiivisesti rakennettu markkinointistrategia, joka varmisti kyllä sen, että jokainen saisi tietää elokuvasta. Trailereita puskettiin hyvällä tahdilla pyörimään pitkin sosiaalisia medioita ja oheistuotteita pidettiin yllä erilaisissa tapahtumissa, joita televisioitiin ennen julkaisua. Onko itse elokuva huomionsa tosin ansainnut?

 

Psykiatrina toimiva tohtori Rose Cotter ottaa eräänä päivänä vastaan potilaan, tohtoriopiskelijan Laura Weaverin, joka todisti aiemmin professorinsa itsemurhan kesken luennon. Vainoharhaiselta vaikuttava tyttö väittää olevansa ainoa, joka näkee jonkin sortin olennon, joka hymyillen hänelle esiintyy muina ihmisinä. Laura saakin vastaanoton aikana nopeasti paniikkikohtauksen. Pyytäessään apua kollegoiltaan, Rose huomaa tytön elekielen muuttuneen. Tämä pitää kädessään rikkinäisen ruukun palasta ja hymyilee pahaenteisesti. Ennen kuin apu ehtii tulla paikalle, Laura on jo viiltänyt kurkkunsa auki. Traagisen itsemurhan jälkeen Rose näkee ohimennen Carl-nimisen potilaan istumassa lepovuoteellaan hymyilemässä tälle.

 

Mies sanoo tälle, että hän kuolee pian ja alkaa kontrolloimattomasti toistamaan asiaa nostaen äänensävyään. Rose hälyttää hädissään hoitajat paikalle, mutta huomaakin pian, että tämä nukkuikin rauhanomaisesti vuoteessaan. Väärinkäsityksen seurauksena Rosen esimiehenä toimiva tohtori Morgan Desai antaa naiselle viikon palkallisen pakkoloman, sillä hän on huolestunut tämän henkisestä hyvinvoinnista. Yliluonnolliset tapahtumat jatkuvat kuitenkin jatkumistaan ja vahingoittavat Rosen suhteita lähimpiin ihmisiin. Tilan vakavuus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa paljastumaan ja naisen on löydettävä tie pois raastavasta oravanpyörästään, joka voi pahimmillaan muuttua kuolettavan kohtalokkaaksi tragediaksi.

 

Smile on elokuva, joka muistutti ennakkoon vahvasti vuonna 2018 ilmestynyttä Truth or Dare -elokuvaa. Kovin hyvä ei tämä vertauskuva ole perimmiltään, sillä edellä mainittu tuotos oli loppupeleissä aivan järkyttävä pannukakku. Eroten Truth or Daresta, Smile yllättää positiivisesti kiehtovalla tarinallaan ja ajatuksiaherättävillä teemoillaan, vaikka samaan sudenkuoppaan olikin aina riski joutua. Perimmiltäänhän konsepti kuulostaa kieltämättä hyvin alkeelliselta ja naurettavalta, mutta debytoivana ohjaajana toimiva Parker Finn päätti tehdä esikoiselokuvansa kuitenkin huolellisemmin. Vaikka huolellisuus paistaakin tekemisestä, on siinä siitä huolimatta monia tekijöitä, jotka nojaavat enemmän tusinakauhun kliseisiin ja ratkaisuihin kuin moderneihin mestariteoksiin.

 

Seuraamme elokuvassa Sosie Baconin esittämää Rose Cotteria, joka työskentelee sairaalassa johtavana psykiatrina. Nainen on suoraan sanottuna työnarkomaani, joka ei malta pysyä poissa työtehtäviensä ääreltä. Hän tekee ylitöitä mielellään ja jopa nukkuu ajoittain työpaikallaan päivän päätyttyä. Arki saa kuitenkin nopeasti häiritsevän käänteen, kun Rose tapaa tohtoriopiskelija Lauran. Tapaamisen jälkeen nainen alkaa menettämään otettaan siitä, että mikä on todellista ja mikä hallusinaatiota. Pian hän alkaa etsimään tietoa erikoislaatuisesta kirouksesta, joka on johtanut lukuisiin itsemurhiin ympäri maan. Paljastukset pitävät sisällään kuitenkin ikäviä piirteitä, sillä vainoharhaisuus nousee kattoon ja naisen mielenterveys joutuu todelliseen mankeliin.

 

Rakenteellisesta näkökulmasta katsottuna Smile on pääosin miellyttävää seurattavaa. Asetelma alustetaan vakuuttavalla tavalla ja pääsemme päähahmon pään sisälle moitteettoman oloisesti. Tarina rakentuu hidastempoisesti ja syventyy huolellisesti merkittäviin yksityiskohtiin, minkä vuoksi onkin niin vaivattoman helppoa investoitua näytöllä tapahtuvaan. Ei ainoastaan, että saamme hyvän kuvan siitä, mihin olemme niin sanotusti päämme pantiksi laittaneet, mutta sen intensiivinen luonne kiehtoo pahaenteisyydellään. Elokuva ottaa myös ihailtavalla tavalla käsittelyyn mielenterveysongelmat ja niiden ristiriitaiset piirteet. Normaalista poiketen tuntuukin siltä, että ohjaajalla on oikeasti jotain sanottavanaan käsiteltävien teemojen valossa.

 

Elokuvan varsinaiset ongelmat alkavat kuitenkin kumpuamaan esille puolivälistä eteenpäin. Vaikka tarina itsessään onnistuukin koukuttamaan katsojan mukaansa, alkaa myöhemmässä syventymisvaiheessa pienoinen epävarmuus näkymään, mikä saattaa johtua joko ohjaajan ensikertalaisuudesta tai studion turhista toiveista. Kokeilunhaluinen luonne ja rohkeus alkavat hälvenemään pikkuhiljaa kuvasta ja tilalle tulevat laskelmoidut ratkaisut, jotka kieltämättä tekevät elokuvasta lopulta astetta ennalta-arvattavamman ja väsähtäneen. Ottaen huomioon, että alkuun elokuva vaikutti hyvin energiseltä ja aggressiiviselta, loppua kohden tämä asenne laantuu ikävästi ja tarjoilee laiskahkon kulminaation mielenkiintoiseen mysteeriin.

 

Smile on yksi niistä kauhuelokuvista, jotka nojaavat vahvasti esillepanoonsa. Ehkä jopa niinkin paljon, että se saattaa ottaa pois tarinan syväluotaavasta vaikutuksesta. Elokuva on nimittäin kuin säikäyttelykarnevaali konsanaan, joka lataa hurjia jännityksen purkuja pitkin kestoaan. Osa niistä ovat yllättävän efektiivisiä, kun taas toiset ylilyövän vaisuja. Suuren roolinsa toteutuksessa pelaavat ääniefektit ja pörisevän pahaenteinen musiikki, jotka yhdessä luovat poikkeuksellisen kaoottisen tunnelman. Tämä kaoottisuus on alkuun ihan miellyttävää seurattavaa, mutta pidemmän päälle jatkuva väriseminen alkaa turruttamaan yksitoikkoisuudellaan. Kun kaavamaisuus jää päälle, on tapahtumien ennalta lukeminen liian helppoa, minkä vuoksi tunnelmakin alkaa ottaa ikävästi osumaa.

 

Inspiraation lähteitä on elokuvalla monia. Varsinainen asetelmahan muistuttaa vahvasti esimerkiksi Gore Verbinskin ohjaamaa The Ring -elokuvaa, jossa kuolettava kirous siirtyy hahmosta hahmoon. It Follows -elokuvasta tuttu taustalla kyttäävä ja jatkuvasti kirottua takaa-ajava olento on tässä elokuvassa hyvin läsnä samankaltaisuudellaan. Sitten tietenkin Slender Manin kaltaiset ''creepy pastoiksi'' nimitetyt lyhyttarinat pilkistävät rivien välistä kummittelemaan hahmoja. On kuitenkin hienoa huomata, että Parker Finn ei suoranaisesti päätä kopioida näitä ideoita ja konsepteja, vaan yrittää parhaansa mukaan luoda jotain omaa tutuista piirteistä. Vaikka elokuvan merkityksellinen sanoma jääkin ennen loppukliimaksia unholaan, on siitä nostettavissa monia lupaavia asioita ohjaajan uran tulevaisuuden kannalta.

 

Smile on yllättävästi parempi elokuva, kuin mitä sen perimmiltään kuuluisi olla. Vaikka ongelmat jättävätkin jälkikäteen hieman imelän jälkimaun suuhun, on lopputulos asiansa ajava. Ottaen huomioon, etttä elokuva ottaa itsensä vakavasti, oli katastrofin ainekset ikävästi tarjolla, mutta ohjaaja onnistuu kuitenkin välttämään typerimmät ratkaisut pitääkseen kurssinsa plussan puolella. Reaktiopainoitteinen elokuva tulee olemaan varmasti menestys lippuluukuilla, vaikka se tuokin mukanaan häiriköiviä teinejä katsomoon. Täytyy pistää Parker Finnin nimi mieleen tulevaisuutta ajatellen, sillä ensikertalaiseksi on hyvin vakuuttavaa huomata, että hän onnistuu tällaisellakin konseptilla välttämään suurimmat sudenkuopat edessään. Kannattaa myös jättää traileri katsomatta, jotta efektiivisimmät säikäytykset tulevat yllätyksenä.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 12.10.2022

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com