Whiplash (2014) - arvostelu

 

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Miles Teller, J. K. Simmons, Paul Reiser,

Melissa Benoist, Austin Stowell, Nate Lang, Chris Mulkey,

Damon Gupton, Suanne Spoke, Jayson Blair, Charlie Ian
Genre: Draama, Musiikki

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

''Not quite my tempo.''

 

Ranskalais-yhdysvaltalainen Damien Chazelle kuuluu omissa kirjoissani tämän hetken lupaavimpiin nuoriin mitä tulee elokuvaohjaajiin. Vaikka ura ei olekaan ollut vielä tähän mennessä pitkä, on herra onnistunut vakuuttamaan elokuvaintoilijat ympäri maailmaa vaikuttavalla tavalla. Whiplash on vuonna 2014 ensi-iltansa saanut psykologinen draamaelokuva, joka pohjautuu miehen vuotta aiemmin ilmestyneeseen samannimiseen lyhytelokuvaan. Blumhouse auttoi Chazelleä tuomaan tämän tarinan näytille ja sen saaman menestyksen myötä siitä päätettiin tehdä lopulta myös kokopitkä elokuva. Onko Whiplash suuret kehunsa ja valtavan menestyksensä ansainnut?

Ensimmäisen vuoden opiskelija Andrew Neiman on lupaava nuori rumpali, joka opiskelee musiikkia New Yorkin arvostetussa Shaffer konservatoriossa. Poika toivoo jonain päivänä leimaavansa kädenjälkensä historiaan yhtenä parhaimmista rumpaleista koskaan idolinsa Buddy Richin tapaan. Terence Fletcher, Shaffer konservatorion Studio Bandin kapellimestari, värvää Andrew'n yhtyeensä varajäseneksi nähtyään hänet harjoittelemassa taitojaan intensiivisesti iltamyöhään. Poika huomaa kuitenkin pian, että Fletcher on säälimättömän tiukka, emotionaalisesti manipuloiva ja ajoittain jopa väkivaltainen tapaus oppilaitaan kohtaan, mikä luo järkyttävän kilpailun musisoivien opiskelijoiden keskellä. Onko Andrew'sta suuruuteen vai ottavatko paineet hänestä pidemmän korren?

Whiplash on kieltämättä melkoinen elokuvakokemus, joka jättää monella tapaa kylmäksi. Ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä, vaan päinvastoin. Damien Chazelle ottaa nimittäin tämän pienimuotoisen konseptin ja tekee siitä varsin intensiivisen elämyksen katsojan vastaanotettavaksi. Elokuva on rakennettu varsin mukaansatempaavalla tavalla. Ei ainoastaan, että tarina vangitsee katsojan mukaansa ensiminuuteilta asti, mutta tunnelmallisesti se yllättää monimuotoisuudellaan ja yllätyksellisellä toteutuksellaan. Hahmovetoinen tarina keskittyy kahteen päähahmoon: musiikinopiskelija Andrew Neimaniin ja kapellimestari Terence Fletcheriin.

Miles Tellerin esittämä Andrew on omissa oloissaan viihtyvä introvertti, joka suhtautuu musiikkiin intohimoisesti. Unelmaksi hänelle on muodostunut vuosien mittaan rumpalin ura. Vaikka Andrew onkin matkallaan vasta alkutaipaleella, ovat hänen odotuksensa ja halunsa päästä alansa huipulle mittaamattomat. Hänen isänsä ja äitinsä ovat eronneet, mikä tuo omat vaikeutensa elämän koukeroihin, eikä asiaa auta sekään, että urheilevat velipuolet vievät kaiken huomion perheen sisällä. Andrew on kuitenkin sitä mieltä, että hänestä tulee jotain suurta ja nyt hänellä onkin siihen oiva mahdollisuus päästessään Shaffer konservatorion Studio Bandin soittavaan kokoonpanoon arvostetun kapellimestarin ''suojelukseen''.

J. K. Simmonsin esittämä kapellimestari Terence Fletcher taas on melkoinen hahmo perimmiltään. Vanhanaikaisia ja psyykkisesti painostavia opetusmetodeja harjoittava mies on poikkeuksellisen arvostettu tapaus jazzmusiikin piireissä. Hänen vaikutuksensa ylettyy maan sisällä joka kolkkaan, minkä vuoksi mahdollisuus päästä miehen oppiin on kriittinen uskottavan tulevaisuuden kannalta monelle intohimoiselle soittajalle. Kun Fletcher tapaa ensimmäistä kertaa Andrew'n, näkee hän kesyttämättömän potentiaalin, jolla voisi mahdollisesti saada jotain aikaiseksi. Pian aika yhtyeessä muuttuu järisyttävän painostavaksi ja kaoottiseksi, mikä herättää monella tapaa vaaraallisen kissa-hiiri-leikin Andrew'n ja Terencen välille.

Kokonaisvaltainen taito koostuu pitkälti lahjakkuudesta ja työnteon määrästä, joita pyritään ylläpitämään suurilla harjoitusmäärillä ja palavalla motivaatiolla. Se tapa, jolla sitä ylläpidetään taas onkin asia erikseen. Jotkut lähestyvät kehityskaartaan luontevalla tavalla, kun taas toiset päinvastoin. Venäläisestä perheestä tullessani voin sanoa, että idässä opetusmenetelmät ovat olleet historian saatossa hyvin vaativia ja uurastavia. Ei välttämättä minun aikanani samalla tavalla, mutta ainakin ennen vanhaan tämä vaativa lähestymistapa oli keskeistä opetuksessa. Sillä varmistettiin se, että jyvät eroteltaisiin akanoista hyvissä ajoin. Ne, joilla oli eniten halua menestyä ja joiden taidot riitttivät suurimpiin kuvioihin, pääsivät yleensä päämääräänsä odotetun lailla.

Elokuva hyppää suoraan musiikkialan ytimeen keskelle järkyttävän intensiivistä maailmaa, jossa motivoituneimmat ja intohimoisimmat nuoret lupaukset yrittävät tavoitella unelmiaan. Vaikka jotkut yksityiskohdat ovatkin kieltämättä yliliioiteltuja spektaakkelimaisuuden ja eeppisyyden korostamiseksi, ovat monet ideoista peräisin oikeista lähteistä, joita on totuttu näkemään musiikkialalla monessa muodossa. Peli on raakaa ja niin on myös työntekokin, jos unelmiaan haluaa sementoida tuleviksi faktoiksi. On pelottavan upeaa seurata elokuvassa, kuinka Terence painostaa Andrew'ta suuruuteen. Miehestä ei pysty oikein sanomaan alkuun, että yrittääkö hän asenteellaan puskea opsikelijoitaan rajojensa yli vai ruokkiiko hän vain omaa egoaan manipuloiden heitä hulluuden partaalle.

Se on kuitenkin faktaa, että hän käyttää oppilaidensa henkilökohtaisia asioita ja vajaavaisuuksia heitä itseään vastaan herättääkseen tietynlaisia reaktioita, joilla pyritään saada tuloksia irti. Voin sanoa varmuudella sen, että suurin osa yrittäjistä eivät kestä vastaavanlaista henkistä pahoinpitelyä kauaa, sillä kovinkaan monella ei riitä mielen lujuutta aggressiivisten solvausten vastaanottamiseen. Elokuva herättääkin paljon keskustelua aiheesta. Ovatko ankarat opetusmenetelmät todellisuudessa vääriä, jos niillä pyritään tehdä hyvää loppupeleissä? Vastaus onkin vain katsojan silmissä. Vaikka tiedämmekin hyvin, että nämä tavat ja menetelmät ovat kyseenalaisia, onko onnistunut lopputulos lopulta sen arvoista?

Whiplash on pienimuotoinen, mutta kaoottinen toteutus lähestymistavaltaan, minkä vuoksi sen vaikutus katsojaan onkin niin massiivinen. Ei ainoastaan, että hahmojen väliset suhteet tuntuvat poikkeuksellisen ''intiimeiltä'', mutta tarinankerronta miellyttää mukaansatempaavalla luonteellaan. Vangitsevuutta lisää myös erinomainen editointityö, joka varmistaa sen, että katsoja pysyy tarrautuneena näyttöön rauhallisellakin hetkellä - puhumattakaan intensiivisistä. Visuaalisesta näkökulmasta katsottuna elokuva vakuuttaa myös. Kuvaus on paikoitellen jopa silmiä hivelevä toteutuksellaan, eikä näppäristä kuvakulmista voi myöskään valittaa.

Whiplash on erinomainen elokuva, joka pitää huolen siitä, että katsojan aistit heräävät efektiivisesti eloon. Ei ainoastaan, että tarina yllättää monimuotoisuudellaan, mutta sen tunnelmallinen olemus lyö oivasti maaliinsa kohtauksessa kuin kohtauksessa. Teknisesti elokuva vakuuttaa ja näyttelijöiden roolityöt säväyttävät. Etenkin J. K .Simmons hyppää näyttävästi silmille psykopaattisena kapellimestarina, joka varastaa show'n täysin omiin nimiinsä. Whiplash on yksi omaperäisimmistä ja painostavimmista elokuvista 2010-luvulla ja se on syystäkin ansainnut suuret kehunsa yleisöltä ympäri maailmaa.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 17.1.2023

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com