Tár (2022) - arvostelu

 

Ohjaus: Todd Field

Pääosissa: Cate Blanchett, Nina Hoss, Noémie Merlant,

Sophie Kauer, Julian Glover, Allan Corduner, Mark Strong,

Sylvia Flote, Adam Gopnik, Mila Bogojevic
Genre: Draama, Musiikki

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

''Time is the thing. Time is the essential piece of interpretation. You cannot start without me. See, I start the clock. Now, my left hand, it shapes, but my right hand, the second hand, marks time and moves it forward. However, unlike the clock, sometimes my second hand stops, which means that time stops. Now, the illusion is that like you, I'm responding to the orchestra in real time, making the decision about the right moment to restart the thing, or reset it, or throw time out of the window altogether. The reality is, that right from the very beginning I know precisely what time it is, and the exact moment that you and I will arrive at our destination together.''

Tár on yksi niistä elokuvista, joka putosi eteemme kuin salama kirkkaalta taivaalta. En tiennyt elokuvan olemassaolosta kuin vasta silloin, kun ensimmäiset markkinointimateriaalit julkaistiin. Kiinnostukseni nousi kuitenkin nopeasti pilviin sen myötä. Tár on vuonna 2022 ensi-iltansa saanut psykologinen draamaelokuva, jonka ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa itselleni täysin tuntematon yhdysvaltalainen Todd Field. Herran filmografia ei minulle tuttu entuudestaan ole, minkä vuoksi olikin kiehtovaa nähdä, minkälaisesta tuotoksesta olisikaan kyse.

Lydia Tár on suuren saksalaisen sinfoniaorkesterin uraauurtava kapellimestari, joka on nähnyt ja kokenut alalla miltei kaiken. Uransa huipulla oleva nainen alkaa valmistautumaan sekä kirjansa julkaisuun, että hartaasti odotettuun Mahlerin viidennen sinfonian live-esitykseen, joka niittaisi hänen nimensä lopullisesti suurimpien kapellimestareiden joukkoon. Seuraavien viikkojen kuluessa Lydian elämä alkaa kuitenkin saamaan epätavanomaisia käänteitä, jotka saattavat musertaa vuosien työn hetkessä. Onnistuuko nainen pitämään pakkansa kasassa vai repeytyykö hänen tukeva korttitalonsa vääjäämättömästi liitoksistaan?

Tár on poikkeuksellisen omaperäinen ja moniulotteinen teos perimmiltään. Ei ainoastaan, että se haastaa katsojaa pohdiskelevalla ja ajoittain jopa filosofisella luonteellaan, mutta se asettelee sanomansa symbolistisen tulkinnallisella tavalla näytölle vastaanotettavaksi. Elokuva ei ole sellainen tapaus, joka välttämättä puhuttelee jokaikistä silmäparia, minkä vuoksi se voikin joistain katsojista tuntua puuduttavalta kokemukselta. Ottaen huomioon, että sen megalomaaninen kesto on reilut kaksi ja puoli tuntia, on ihan ymmärrettävää, ettei nykyajan kärsimättömät ihmiset pysty välttämättä keskittymään sen tarjontaan ihan loppuun asti - mikä on kyllä sääli.

Seuraamme elokuvassa Cate Blanchettin esittämää fiktiivistä kapellimestaria, Lydia Tária, joka joutuu yllättäen todellisen myrskyn silmään selviämään modernin yhteiskunnan niin sanotuista monimuotoisista vitsauksista. Konservatiivisen taustan omaava nainen erottuukin joukosta väkevästi oman sivistyneen täsmällisyytensä ja artikuloivan suorapuheisuutensa avustuksella, joista jälkimmäinen joutaakin vääjäämättömästi kasaantuvien ongelmien äärelle. On kiehtovaa seurata, kuinka puolueettomasti elokuva käsittelee kyseistä hahmoa. Toki, köyttä vedetään molempiin suuntiin yhtä paljon, mutta yhtä vallassa roikkuvaa agendaa ei pidetä yksinään sen tulkinnanvaraisessa keskiössä.

Ohjaaja Todd Field käsittelee elokuvaansa ikään kuin klassista sävellystä konsanaan, joka kysyy kysymyksiä jatkuvalla syötöllä antamatta koskaan suoraa vastausta juuri mihinkään. Se aaltoilee säkeestä seuraavaan herättäen samalla vangitsevaa uteliaisuutta ja monenlaisia erilaisia tunteita katsojassaan. Field tarjoaa vaadittavat työkalut, joista me, katsojat, itse rakennamme oman näkemyksemme ja mielipiteemme käsiteltävään asiaan. Kuten mainitsinkin hetki sitten, elokuva ei näytä ainoastaan yhtä kolikon sivua tarinansa avartamiseksi, vaan se haastaa meitä ajattelemaan avoimemmin ja monipuolisemmin. Se on sitten ihan katsojasta itsestään kiinni, että minkälaisen tulkinnan hän haluaa materiaalista muodostaa.

Elokuva pitää sisällään varsin ajankohtaisia ja osuvia teemoja etenkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsottuna. Se nimittäin tuo tarjottimelle jatkuvasti uutisissa vellovan cancel-kulttuurin ja sen musertavan luonteen, josta voi olla montaa mieltä. Nykypäivänä sitä tuntuu törmäävän yhä useammin ja useammin tapauksiin, joissa ihmisiä heitetään armottomasti niin sanotusti ''kiellettyjen ihmisten laatikkoon'', jonka ainoana päämääränä on vastaanottavan osapuolen julkinen häpäisy ja kumittaminen historian kirjojen sivuilta. En tietenkään sano, etteikö osa näistä tapauksista ansaitse sitä, mutta on valitettavasti olemassa myös monta tapausta, joissa keksittyjen huhujen tai pilailuyritysten ympärille on tehty massiivisia kampanjoita, jotta kohteen elämä musertuisi omien silmien edessä.

Nämä ''mitätöidyt'' ihmiset ovat yleisimmin joko sanoneet tai tehneet jotain kyseenalaista tai huolimatonta, mikä on suututtanut jonkin sortin ryhmän kauttaaltaan. Ymmärtäähän sen, ettei kaikkia voi miellyttää sanoillaan ja teoillaan. Valitettavasti hyvän aatteen omaavaa mitätöimistä harjoitetaan nykyään vähän liiankin lepsuin perustein. Ei tietenkään aina, mutta poikkeuksellisen monesti. Ottaen huomioon, että sananvapaus on asia, joka ''on olemassa'', on ajoittain pelottavaa nähdä, kuinka nopeasti juna suistuu näissä tapauksissa raiteiltaan. Kaikilla on omat näkökulmansa ympäröivään maailmaan ja sitä ympäröiviin aatteisiin, joita palvella.

 

Ikävä kyllä ääriajattelu tappaa sivistyneen keskustelun ja argumentoinnin alkuunsa, mikä ei palvele ketään. Elokuva nojaa myös ajatuksen tasolla toiseenkin kiehtovaan aiheeseen, mikä herättää myös paljon keskustelua. Pystyykö taiteilijan ja taiteen erottamaan tarpeen tullen toisistaan? Jos taide ei peilaa tekijän kyseenalaisia aatteita, niin kyllä voi. Ihmisistä voi olla montaa mieltä, mutta taide on olemassa tulkintojen monipuolistamiseksi ja tunteiden herättämiseksi. Rehellisesti, jos kaikki valikoituisi omien agendojen varaan, voisi elämä muuttua hyvin kapeakatseiseksi ja aneemiseksi. Median rooli on myös kriittinen asiassa, sillä se kuohuttaa keskustelua puolesta ja vastaan, mikä johtaa monesti äärimmäisiin ratkaisuihin.

Tár on poikkeuksellisen moniulotteinen ja vangitseva kokemus perimmiltään, joka jää varmasti kiehumaan mielen perukoille pidemmäksikin aikaa. Se ei ainoastaan haasta katsojaa vaativien teemojen muodossa, mutta pistää todella töihin totuuden selvittämiseksi. Parastahan tässä on se, että totuus jää tulkinnan varaan, minkä vuoksi on vaikea pistää lopullista pistettä i-kirjaimen päälle. Todd Field purkaa tarinansa hyvin kärsivällisellä luonteella tuoden pikkuhiljaa yhä enemmän ja enemmän käänteitä sekoittamaan horjuvaa pakkaa entisestään. Jännitys kiristyy tilanteen eskaloituessa ja elokuva suuntaa kohti todellista crescendoa, joka jättää positiivisella tavalla kylmäksi.

Teknisesti elokuva on vangitsevaa seurattavaa. Kuvaus on korkeatasoista ja miellyttävää seurattavaa, eikä sen visuaalinen intiimisyys jää myöskään taka-alalle kummittelemaan. Musiikki nostattaa tunnelmaa ja antaa elokuvalle vaadittavaa potkua kohtaukseen kuin kohtaukseen. Lajityypeillä leikitellään paikoitellen efektiivisellä tavalla, vaikka pääpaino nojaakin väkevään draamaan. Cate Blanchett konduktoi elokuvaa säkenöivällä täsmällisyydellään. Ei ainoastaan, että hän varastaa huomion keskipisteen erityislaatuisella tunnollisuudellaan, mutta hänen käänteentekevä työpanoksensa ansiosta teos yltää mitä korkeimpiin sfääreihinsä. Tár on merkityksellinen elokuva, jonka jokaisen kuuluisi nähdä arkaluonteisesta aihealueestaan huolimatta.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 23.2.2023

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com