Winnie-the-Pooh: Blood and Honey (2023) - arvostelu

 

Ohjaus: Rhys Frake-Waterfield

Pääosissa: Nikolai Leon, Maria Taylor, Natasha Rose Mills,

Amber Doig-Thorne, Danielle Ronald, Natasha Tosini, Paula Coiz,

May Kelly, Danielle Scott, Craig David Dowsett, Chris Cordell

Genre: Kauhu

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Kaikkea sitä näkeekin elämänsä aikana. Viime vuoden puolella tuli yllättäen ilmi, että Nalle Puh -aiheinen elokuva olisi tuotannossa brittiläiseltä debytanttiohjaajalta. Lähestymistapana olisi kuitenkin kauhu, mikä kieltämättä herätti kiinnostuksen monissa elokuvafanaatikoissa. Ottaen huomioon, että Puolen hehtaarin metsä ja sen söpöt asukit pohjautuvat A. A. Milnen ja E. H. Shepardin rakastettuihin lastensatuihin, on radikaali muutos rikkoa lapsenmielistä kaavaa näin armottomalla tavalla. Siitä huolimatta elokuvan ympäri käännetty konsepti kiehtoi omaperäisyydellään. Ehkä tässä ollaankin jonkin merkittävän äärellä.

Winnie-the-Pooh: Blood and Honey on vuonna 2023 ensi-iltansa saanut elokuva, jonka ohjauksesta vastaa tosiaan debyyttiään tekevä Rhys Frake-Waterfield. Mitään en tekijöistä entuudestaan tiedä, sillä kyseessä on minimaalisen budjetin omaava indie-elokuva. Tuotos sai paljon huomiota osakseen jo julkistushetkellä, mutta trailerin pudotessa internetin kiehtovan maailman syöveriin, oli selvää, että se onnistuisi löytämään katsojia ympäri maailmaa. Tämähän on mediatempauksena varsin nerokas taktiikka saada ihmiset liikkeelle, vaikka lopputulos ei miellyttäisikään. On kuitenkin kiehtovaa nähdä, mistä elokuvassa on perimmiltään kyse.

Monia vuosia sitten nuori Risto Reipas tapasi ja ystävystyi antropomorfisiin olentoihin Puolen hehtaarin metsässä. Nalle Puh, Nasu, Ihaa, Kani ja Pöllö leikkivät pojan kanssa taukoamatta tämän vieraillessa päivittäin heidän luona, kunnes tämä kasvoi isoksi. Nuoreksi mieheksi kasvanut Risto päätti lähteä opiskelemaan, minkä vuoksi hän jätti ystävänsä jälkeensä. Ilman ruokintaa ja opastusta eläimet kääntyivät radikaalien ratkaisujen tielle. Ihaa joutui muiden uhrattavaksi nälänhädän kasvaessa, mikä traumatisoi heitä loppuiäksi. Nalle Puh ja Nasu ovat jääneet omasta tahdostaan terrorisoimaan ihmiskuntaa murhaten kaikki Puolen hehtaarin metsän kupeeseen eksyneet sielut. Kaunaa kantavat eläimet odottavat Risto Reippaan paluuta verisin aikein.

Mistä tässä kannattaisi edes aloittaa? Sanotaanko vaikka näin, että Winnie-the-Pooh: Blood and Honey on lupaavasta ja mielipuolisesta konseptistaan huolimatta poikkeuksellisen mitäänsanomaton, sekä järkyttävän luokaton pökäle, joka ei rehellisesti ansaitse saamaansa huomiota. Ei ainoastaan, että tunnettuja hahmoja käytetään vain puhtaasti pelkkiin markkinointitarkoituksiin, mutta näytöllä tapahtuvalla ei ole paljoakaan kerrottavanaan näin konseptin näkökulmasta katsottuna. On toki myönnettävä se, etten edes odottanut elokuvalta kovinkaan erikoista toteutusta, mutta jälkikäteen katsottuna olen hyvin turhautunut sen kuppamaiseen tarjontaan. Oliko se odotettavissa? Olihan se. Mutta olisiko sen tarvinnut olla näin huono? Ei todellakaan.

Kun puhutaan tämänkaltaisista kalkkunoista, eivät tavalliset arviointikriteerit oikein ole käytettävissä. Olemme nimittäin täysin tietoisia siitä, että tarina ja konseptin syvyys ovat vain toissijaisia elementtejä kokonaiskuvassa. Siitä huolimatta elokuvan pitäisi onnistua edes jollain osa-alueella, jotta kokemus jäisi jokseenkin positiiviseksi muistoksi. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey ei kuitenkaan tällaista kokemusta tarjoa. Jos jotain positiivista pitäisi elokuvasta sanoa, niin nostaisin esille piirretyn alkutekstikohtauksen, joka omana erillisenä kokonaisuutenaan toimii varsin kutkuttavana ja kiehtovana lyhytelokuvana. Valitettavasti elokuva jatkui siitä, minkä vuoksi kaikki olemassa ollut potentiaali tuntui vain valuvan hukkaan.

On kiehtovaa ajatella, että ohjaaja Rhys Frake-Waterfield on ottanut elokuvan teon vakavasti. Haastattelussa hän oli nimittäin kertonut olevansa inspiroitunut konseptista ja sen mittaamattomista mahdollisuuksista, mutta kun katsoo materiaalia, niin se ei tunnu alkutekstikohtausta pidemmälle edes välittyvän näytön toiselle puolelle. Tuotos on nimittäin naurettava ja ponneton kaikista näkökulmista katsottuna. Tahaton komedia valtaa elokuvan ensimmäisen puoliskon, mikä on alkuun ihan miellyttävää seurattavaa, sillä luulemme sen vain vitsailevan tarkoituksellisesti ylilyövillä maneereillaan. Valitettavasti asia on päinvastoin. Ohjaaja nimittäin tekee sen tosissaan ja yrittää herätellä ratkaisuillaan pelon vivahteita katsojissaan, jotka vain nauravat vastaukseksi.

Tämä komedia muuttuu kuitenkin ajan kanssa megalomaaniseksi kidutukseksi, joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan vailla määränpäätä. Kestoa ei elokuvalla ole paperilla juuri ollenkaan, minkä vuoksi sen ei pitäisi tuntua niin pahalta. Valitettavasti viisiminuuttinen tuntuu kestävän vartin verran, mikä vain syventää katsojan tuskaa entisestään. Odotamme elokuvan loppuvan, mutta se ei tunnu vain saavuttavan sitä. Kuten totesimme alkuun, rakenteellista mestarillisuutta on tuotokselta turha odottaa, sillä se on päinvastoin vain luokatonta sekoilua parhaimmillaan. Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain se, että traumatisoituneet, sekä menetyksestään seonneet Nalle Puh ja Nasu kostavat koko ihmiskunnalle.

Enempää se ei kyllä tarjoa, vaikka ohjaaja yrittääkin jotain syvyyttä luoda täysin läpinäkyviin kartonkihahmoihin. Ollakseni rehellinen kanssanne, toivoin jokaisen ihmishahmon kuolemaa. En edes vitsaile. He eivät ainoastaan tee mitä älyvapaimpia ratkaisuja elokuvan aikana, mutta käsikirjoitus dialogeineen ovat aivan järkyttävää seurattavaa. Esimerkiksi varjoista esiin astelee järkälemäinen nallekarhu metsuriasussa ja tytöt kysyvät, että onko tämä heidän hoikka ja heiveröinen ystävänsä. Ei siinä mitään, jos yritätte parodiaelokuvaa tehdä, mutta kun tämä ei ollut sellainen. Se otti itsensä poikkeuksellisen vakavasti. Tappokohtauksetkaan eivät tarjoa mitään uutta tai tavallisesta poikkeavaa, minkä vuoksi materiaali jää hyvin tylsäksi ja imeläksi.

Pistetään elokuva nyt nippuun. Minulla ei nimittäin ole edes halua puhua tästä roskasta enempää. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey on aivan järkyttävää paskaa, jota ei mikään aspekti tunnu pelastavan vääjäämättömältä turmiolta. Tämä kammotus ei ainoastaan yllätä mitäänsanomattomuudellaan ja tylsyydellään, mutta itse jälki on suoraan sanottuna ponnettoman luokatonta. Ainoa asia mikä jää varmasti mieleen tästä elokuvasta, on se, että miten se onnistui raiskaamaan Nalle Puhin ''mytologian'' ja lämpimät muistomme siitä. Annoin elokuvalle reilun mahdollisuuden, mutta se halusi vetää minua höplästä. Ei mene läpi näillä eväillä. Annan puoli tähteä alkutekstikohtauksesta ja se siitä. Ajatella, että The Blair Witch Project tehtiin puolet pienemmällä budjetilla...

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 5.4.2023

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com