One Hour Photo (2002) - arvostelu

Ohjaus: Mark Romanek

Pääosissa: Robin Williams, Michael Vartan, Connie Nielsen,

Gary Cole, Eriq La Salle, Clark Gregg, Paul H. Kim, Erin Daniels,

Dylan Smith, Christina Magargle, David Moreland

Genre: Draama, Jännitys

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

''No one takes photographs of something they want to forget.''

One Hour Photo on elokuva, jonka katsomista olen odottanut jo pitkään ja hartaasti. Ongelmaksi tekeytyi kuitenkin se, etten meinannut löytää sitä mistään. Laitoin sen katselulistalleni, mutta pian se hukkui muiden nimikkeiden sekaan ja jäi auttamattomasti unholaan. Vuosia myöhemmin se löytyi vihdoinkin ja pääsin katsomaan sen. One Hour Photo on vuonna 2002 ensi-iltansa saanut psykologinen jännityselokuva, jonka ohjauksesta vastaa yhdysvaltalainen Mark Romanek.

Herra on kieltämättä täysin uusi tuttavuus minulle ja käydessäni hänen filmografiaansa läpi, ei kovinkaan moni nimike osunut silmään tuttavallisesti. Miehen tausta juurtuu musiikkivideoihin, joiden kautta hän pääsikin kokeilemaan kokopitkän elokuvan tekoa. One Hour Photo toimiikin ohjaajan toisena elokuvana. Vajavaisesta levityksestään huolimatta teos onnistui menestymään arvostettavalla tavalla lippuluukuilla ja sai vyölleen muutaman arvostettavan pystinkin.

Seymour Parrish, eli Sy, on kokenut valokuvateknikko, joka työskentelee valokuvaliikkeessä osana SavMart-nimistä supermarkettia. Mies asuu yksin, hänellä ei ole ystäviä tai rakkauselämää ja hän elää vain työlleen, jota hän pitää yhtenä ihmisten tärkeimmistä palveluista. Suosikkiasiakkainaan Sy pitää Yorkin-perhettä, joiden valokuvia hän on kehittänyt jo monien vuosien ajan. Näiden vuosien vieriessä miehelle kehittynyt epäterveellinen pakkomielle perhettä kohtaan, joiden valokuvia hän on salaa kopioinut omaan käyttöönsä.

Kun puhutaan elokuvista, jotka ovat ehkä jo lähteneet suuntaamaan kohti unholaa, voi One Hour Photon ehdottomasti lukea listaan. Ei ainoastaan, että siitä puhutaan poikkeuksellisen vähän yleisissä elokuvakeskusteluissa, mutta nuokin maininnat jäävät yleensä hyvin lyhyiksi ja mitäänsanomattomiksi näin kiinnostuneen katsojan näkökulmasta katsottuna. Vastaako elokuva toiveikkaisiin odotuksiin vai onko se ymmärrettävistä syistä alkanut vaipumaan unohdetun historian puolelle?

Seuraamme elokuvassa Robin Williamsin esittämää Sy:tä, ujoa ja sosiaalisesti kykenemätöntä keski-ikäistä miestä, jonka elämä koostuu päällepäin mitäänsanomattomasta sisällöstä. Hän on eristäytynyt vapaa-ajallaan omiin oloihinsa, vaikka ihmissuhteet kiinnostavatkin häntä. Valitettavasti työn ulkopuolisen kokemattomuutensa vuoksi hän ei oikein osaa lähestyä ketään vaikuttamatta liian päällekäyvältä tai ahdistavalta. Tämän vuoksi hän pysyttelee omassa turvallisessa kuplassaan.

Elokuva alustaa asetelmansa hyvin johdattelevaan sävyyn paljastamatta kuitenkaan niitä kiehtovimpia yksityiskohtia, mikä taas korostaa alkuasetelman luomaa mysteeriä entisestään tarinaan uppoutuessamme. Pääsemme katsojina huoletta käsiksi sekä itse tarinaan, että sen tarjoamiin hahmoihin, jotka herättävät kieltämättä uteliaisuuden. Sanotaanko näin, että vaikka jotkut yksittäiset hahmot tuntuvatkin liian yksiulotteisilta luonteeltaan, ajavat ne asiansa kokonaiskuvassa vallan mainiosti.

On pelottavaa ajatella, että tiedämmekö oikeasti ne ihmiset, keihin törmäämme elämämme aikana vain sattumalta - puhumattakaan läheisimmistä väleistä. Ulospäin ihmiset voivat vaikuttaa huikeimmilta tapauksilta koskaan, mutta heidän todellisia sisäisiä viettelyksiä tai fiksaatioita emme välttämättä saa koskaan selville. Eivät kaikki ihmiset ole tietenkään häiriintyneitä, mutta ne jotka ovat, yleisimmin joko erottuvat joukosta selkeästi tai sitten nämä tapaukset osaavat sulautua vaikuttavasti yhteiskunnan joukkoon kameleontin lailla.

Pakkomielteiden käsite tavanomaisesti yhdistetään johonkin negatiiviseen ja ymmärrettävistä syistä. Monesti ihmisillä nimittäin on salaisia mieltymyksiä ja tapoja, joita päivän valo ei suvaitse. Joku voi olla pakkomielteinen elokuviin tai postimerkkien keräilemiseen, mikä on siedettävää siihen asti, kunnes se alkaa vaikuttamaan omaan mielenterveyteen ja niin edelleen. On kuitenkin myös olemassa sellaisia tahoja, joiden halujen täyttämiseksi tarvitaan jo epäterveellisiä tapoja. Nämä tahot yleensä osoittautuvatkin sitten astetta häiritsevämmiksi tapauksiksi.

Elokuva erottuu loistavasti puolekseen esimerkiksi lähestymistapansa puolesta, joka tarjoilee katsojalle paljon työkaluja tulevia koitoksia varten. Ottaen huomioon, että tarina kerrotaan epäluotettavan lähteen näkökulmasta katsottuna, on helppoa joutua sen pauloihin. Sekä protagonistina, että antagonistina toimiva Sy on nimittäin äänessä ja kertoo omaa viimeaikaista tarinaansa omasta näkökulmastaan katsottuna. Ohjaaja yrittääkin saada kyseisestä hahmosta hieman sympatiaa irti, minkä vuoksi katsoja joutuu sisäiseen ristiriitaan itsensä kanssa.

Vaikka tunnemmekin sääliä tätä kohtaan inhimillisellä tasolla, uhkuu pinnan alla lymyilevästä aurasta poikkeuksellisen ahdistavia ja epämiellyttäviä piirteitä. Tiedostamme sen täysin, että Syn elämässä on selkeästi tapahtunut jotain käänteentekevää, mikä on johdattanut hänet epäterveellisen pakkomielteensä äärelle. Tarinan edetessä sympatia alkaa kuitenkin muuttumaan apatiaa mukailevaksi pettymykseksi. Pystymme toki sisäistämään tapahtumat psykologisesta näkökulmasta katsottuna, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö Syn toimet rikkoisi lakia tai yleisiä hyvän maun rajoja.

Tunnelmallisesti elokuva on monella tapaa vaikuttava. Ei ainoastaan, että ohjaaja leikkii tunteillamme jatkuvasti tapahtumien edetessä, mutta tunnemme itsekin repivämme itsemme sisältä palasiksi tilanteen eskaloituessa yhä pidemmälle ja pidemmälle. Elokuvan yllä leijuu jatkuva levottoman painostava tunnelma, joka tuntuu väijyvän meitä toistuvasti näytön takaa. Tunnemme jonkin olevan pahasti vinossa, vaikka tapahtumat eivät aina sellaisinaan anna syytä siihen. Visuaalisesti taas elokuva yllättää laadukkuudellaan.

Ottaen huomioon, etten odottanut siltä ennakkoon mitään erikoista, olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka tarkoin harkittuja ratkaisut olivat ja kuinka monimuotoisia ne olivat toteutuksiltaan. Yhtenä negatiivisena seikkana on kuitenkin mainittava yksittäisten kuvien silmiinpistävä tärinä, joka luultavasti johtuu vain teknisestä viasta tai käytettävän kameran heikosta laadusta. Reinhold Heilin ja Johnny Klimekin yhteistyössä tehdyt sävellykset sulautuvat vakuuttavasti liikkuvien kuvien keskelle yrittämättä liikaa varastaa huomiota puoleensa.

One Hour Photo on mainio psykologinen jännityselokuva, joka varmasti herättää keskustelun puoleen, jos toiseenkin. Vaikka viimeinen kolmannes tuntuukin lyövän hieman yli hilseen radikaalisen luonteen muutoksen vuoksi, on elokuvan aiemmat kaksi kolmannesta erittäin pätevää ja mukaansatempaavaa seurattavaa. Teoksella on monta tärkeää sanomaa, joita voi korreloida oikeaan elämään edelleenkin, minkä vuoksi sen vaikutus onkin niin pysäyttävä muutaman vuosikymmenenkin jälkeen.

Elokuva kommentoi myös valokuvien asemaa yhteiskunnassa ja niiden merkitystä sosiaalisissa piireissä. Esimerkiksi kuinka niillä yritetään aina välittää elämän onnellisuutta, vaikka hymyilevien kasvojen takana olisikin vain pelkkää onnettomuutta ja pettymystä. On sääli huomata, ettei elokuva saa ansaitsemaansa huomiota elokuvapiireissä, mutta toivottavasti sitä kuitenkin katsotaan edes jossain määrin vielä. Robin Williams tekee nimittäin myös yhden elämänsä parhaimmista roolitöistä, joka kannattaa ehdottomasti kokea.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 12.6.2023

Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com