Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Patrick Wilson, Rose Byrne, Lin Shaye,
Ty Simpkins, Barbara Hershey, Leigh Whannell, Angus Sampson,
Andrew Astor, Philip Friedman, Joseph Bishara
Genre: Kauhu, Mysteeri, Jännitys
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Australialainen elokuvaohjaaja James Wan on tullut monille varmasti tutuksi vuosien varrella etenkin kauhun genren edustajiensa kautta, jotka ovat enemmän tai vähemmän nousseet lajityyppinsä modernin ajan merkkiteoksiksi. Vuonna 2004 mies pamahti ovesta sisään katsojien tietoisuuteen suositun Saw-elokuvansa kautta, joka aloitti valtavan ''kevyemmän'' kidutuspornon liikkeen kauhun genren sisällä. Tuotoksen yllättävän menestyksen myötä Wan huomasi kuitenkin, että monet suuremman luokan työmahdollisuudet tuntuivat hiipuvan jatkuvasti käsistä.
Hänet nimittäin lokeroitiin siinä vaiheessa vain vaikeasti markkinoitaviin verisempiin ja väkivaltaisempiin kauhuelokuviin, jotka karkottivat potentiaalisia yhteistyömahdollisuuksia. Mies päättikin lopulta irrottautua tästä leimastaan ohjaamalla seuraaviksi töikseen Dead Silence- ja Dead Sentence -elokuvat. Varsinainen läpimurto isoihin karkeloihin tuli kuitenkin muutamaa vuotta myöhemmin Riivattu-elokuvan muodossa, joka ei ainoastaan vakiinnuttanut Wanin paikan lupaavimpien kauhun genren tekijöiden joukossa, mutta antoi hänelle enemmän vaikutusvaltaa tulevaisuutta ajatellen.
Blumhouse-tuotantoyhtiön Riivattu on vuonna 2010 ensi-iltansa saanut yliluonnollinen kauhuelokuva, jota pidetään tätäkin nykyä muutamista kritiikeistään huolimatta varsin pätevänä teoksena. Onnistuuko se pitämään pintansa kaikkien näiden vuosien jälkeenkin vai onko aika ajanut jo sen ohi? Tarina käsittelee viisipäistä Lambertin perhettä, joka muuttaa uuteen omakotitaloon. Hektinen elämä lasten keskellä saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun Dalton-poika vaipuu selittämättömään koomaan. Lääkärit eivät saa selville syytä äkkinäiselle terveyden muutokselle, minkä vuoksi vanhemmat vaipuvat epätoivon partaalle.
Kolme kuukautta myöhemmin poika päästetään kotihoitoon vanhempiensa luokse ja elämä pikkuhiljaa normalisoituu epätavanomaisesta tilanteesta huolimatta. Pian perhe kuitenkin alkaa näkemään outoja näkyjä ja kokemaan selittämättömiä tapahtumia talossaan, jotka alkavat muuttumaan asteittain aggressiivisemmiksi. Lääkärien tietämättömyys aiheuttaa vanhemmissa epävarmuutta, minkä vuoksi he kääntyvätkin viimeisenä oljenkortenaan paranormaalien ilmiöiden tutkijoiden puoleen. Arvostettuna meediona tunnettu Elise Rainer pian huomaa, että syyt juurtuvat odotettua syvemmälle.
Riivattu on elokuva, joka etenkin ensimmäisellä katsastuskerralla onnistui aikoinaan jättämään oman painavan jälkensä katsojien mieliin - myös minunkin tapauksessani. Vaikka kauhuelokuvia tulikin tuolloin tuijoteltua jonkin verran ja laidasta laitaan variaatioidensa puolesta, uskallan varmaksi väittää, ettei yksikään nykyajan kauhuelokuva ole onnistunut kummittelemaan samalla tavalla jälkeenpäin kuin Riivattu. On täten myönnettävä, etten pitkään aikaan uskaltanut katsoa sitä uudestaan ensimmäisen katsastukseni jälkeen. Seuraavalla kerralla sukellettiinkin sitten syvään päätyyn, kun päätin katsoa sen kuulokkeilla yömyöhään ja sanotaanko näin, että vaikutus on pysynyt vahvana edelleenkin.
Nyt oli aika katsoa se sitten kriittisemmästä näkökulmasta katsottuna. Onko elokuva todellisuudessa hyvä? Riivattu on kieltämättä varsin pätevä kauhuelämys, joka on toki omalla tavallaan aikansa tuotos toteutuksensa puolesta, mutta samaan aikaan se onnistuu kuitenkin avartamaan ideoitaan ja mahdollisuuksiaan poikkeuksellisen vakuuttavalla tavalla. Elokuva julkaistiin aikaan, jolloin reaktioihin painottuvia hyppysäikäytyksiä viljeltiin laajalla säteellä lajityypin sisällä. Täten tietynlaiset kliseet ja asetelmat olivat tulleet jo tutuiksi kokeneemmille katsojille, eikä niiden toimivuutta voinut enää vedenpitävänä faktana pitää.
Piinaava avauskohtaus antaa jo hyvää osviittaa siitä minkälaisesta elokuvasta tulisi olemaan tällä kertaa kyse. Tarinaa lähdetään alustamaan varsin nopeatempoisella otteella, vaikkakin kaikki tarvittavat tukipilarit pystytetään suhteellisen tukevasti jo ensimmäisen kolmanneksen aikana. Pääsemme hyvin käsiksi käsiteltäviin hahmoihin ja heidän koettelemuksiinsa käänteiden ohjatessa tapahtumia jatkuvasti vasempaan. Patrick Wilsonin esittämä Josh-isä kasvaa elokuvassa eniten toimiessaan skeptisenä osapuolena, joka kyseenalaistaa kaiken tapahtuvan. Ainakin henkilökohtaisella tasolla pystyin samaistumaan tähän hahmoon eniten.
Rose Byrnen esittämä Renai-äiti taas joutuu Ty Simpkinsin esittämän Dalton-poikansa lailla syvään päätyyn kokemaan kauhuja lähietäisyydeltä, mikä alkaakin vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä merkittävällä tavalla. Mielenkiintoiseksi pointiksi tulee hänen tapauksessaan esille myös se, että kuinka vähän ihmisiä lopulta uskotaan pelkkien sanojen perusteella - etenkin kun kyse on jostain todellisuutta rajoja koettelevista asioista. Huomasin tällä katselukerralla myös yhden silmiinpistävän asian, mitä en aiemmin edes harkinnutkaan millään tasolla. Kun elokuvaa katsoo sokeasti ensikertalaisena ja tietämättömänä itse konseptista, voi sen nerokkaat hämäysyritykset johtaa poikkeuksellisen yllättäviinkin käänteisiin.
Se nimittäin ohjaa tarinaansa ja ideoitaan vahvasti kohti kotiin tunkeutumista käsittelevää kauhua, joka voi meinata todellisuudessa mitä tahansa. Koska katsoja ei tiedä perimmäistä syytä tapahtumille, ei hän myöskään tiedä sen aiheuttajaa, mikä luo taas oman piinaavan tunnelman elämykselle. Perinteisenä oletuksena ihmiset pelkäävät tiedostamatonta, minkä vuoksi tällainen epävarma asetelma korostaa jännityksen täyttämää tunnetilaa entisestään. Tapahtumat leikittelevätkin pitkään tällä ajatuksella, minkä vuoksi katsoja ei tiedä siinä vaiheessa mihin suuntaan viedä omia johtopäätöksiään. Ajan kanssa tilanteiden eskaloituessa viittaukset alkavat kuitenkin selkeytymään ja katsoja pääsee rakentamaan kokonaiskuvaa päässään.
Tunnelmallisesti elokuva on poikkeuksellisen intensiivinen alusta asti, eikä se tunnu rauhoittuvan kuin hetkittäin kestonsa aikana. Olemme katsojina jatkuvasti varpaillamme ja se johtuukin siitä, että ohjaaja James Wan onnistuu upealla tavalla venyttämään piinaavaa jännitystä viimeiseen hetkeen asti. Ei ainoastaan, että nämä kohtaukset pakottavat katsojan verenpaineen nousemaan, mutta se tapa millä jännitystä puretaan, on luonteeltaan yllättävän aggressiivista. Vaikka ylikorostetut ääniefektit ja erinomainen äänimaailma edesauttaakin tunnelman nostattamista, nojaa materiaali myös vahvasti visuaalisiin yksityiskohtiinsa herättääkseen kauhun elementit vakuuttavasti eloon.
Riivattu on elokuva, joka seuraa monia kaavamaisia ratkaisuja ja elementtejä uskollisesti pitkin kestoaan. Siitä huolimatta se onnistuu näiden tuttavallisten asioiden keskellä muovata materiaalistaan myös hyvin intensiivisen ja kiehtovan sekoituksen, mitä ei olla kauhun genressä hetkeen todistettu. Tarina pitää sisällään paljon tavaraa. Tämän vuoksi voin sanoa suoraan, ettei se välttämättä tule olemaan kaikkien kuppi teetä. Myös lähtökohdat saattavat vaikuttaa katsojan katselukokemukseen keskeisesti. Kun kyse on kauhusta, on omilla oletusarvoilla ja kokemuksen pituudella paljon vaikutusta siihen, miten materiaalin lopulta vastaanottaa.
Ensikertalaiselle elokuva voi olla varsin painostava koettava ja ihan ymmärrettävistäkin syistä. Se ei nimittäin anna katsojalle mahdollisuutta rauhoittua ja hengähtää tapahtumien edetessä. Joillekin tahoille tämä toimiikin yliajavana aspektina, kun taas toisille mahdollisesti vain puuduttavana. Eli ymmärrän täysin molemmat näkökulmat asiaan. Uskallan kuitenkin väittää, että elokuva tarjoaa siitä huolimatta vakuuttavan kokemuksen, josta jokainen voi saada jotain merkityksellistä irti. Riivattu on pätevä yhdistelmä kauhua ja fantasiaa, joka käyttää tuttuja yksityiskohtia hyväkseen muovatakseen konseptistaan mahdollisimman monipuolisen.
Ei ainoastaan, että elokuva tuntuu jatkuvasti kokeilevan uusia asioita, mutta ne tuntuvat yllättävänkin luonnollisilta lisäyksiltä suurempaa kokonaiskuvaa muodostaessa. Toki, loppua kohden elokuva menettää potkuaan paljastettuaan pahuuden todellisen alkuperän, mutta se ei ota kuitenkaan katsojalta liikaa pois, sillä se avartaa samalla rajojaan entisestään tuoden uusia ideoita ja mahdollisuuksia jatkoa ajatellen. Riivattu on selkeästi ottanut tarinallisesti vaikutteita esimerkiksi Poltergeist-elokuvasta, jossa käsitellään hyvin samankaltaisia teemoja ja ideoita. Onneksemme se kuitenkin onnistuu pysymään omalla kahdella jalallaan tuoden omia moniulotteisia lisäyksiään sekoitukseen mukaan.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 24.6.2023
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti