Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot,
Armie Hammer, Emma Mackey, Letitia Wright, Russell Brand,
Sophie Okonedo, Rose Leslie, Ali Fazal, Annette Bening
Genre: Rikos, Mysteeri, Draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Murhamysteeriromaaneistaan tunnetun kirjailija Agatha Christien tarinat ovat eläneet liikkuvien kuvien keskellä jo melkein kokonaisen vuosisadan ajan ja loppua sille ei tunnu vieläkään näkyvän. Lista adaptaatioista on jo tässä vaiheessa mittava ja se ulottuu laajalti elokuvista televisiosarjoihin. Edesmennyttä kirjailijaa pidetään edelleenkin hyvin korkeassa arvossa alallaan ja ilmeisesti ihan hyvästä syystäkin. Itse en valitettavasti ole vielä onnistunut uppoutumaan kunnolla naisen töihin, mutta olen kuitenkin kuullut paljon hyvää hänen teoksistaan tehdessäni taustatyötä asian tiimoilta.
Kuolema Niilillä on vuonna 2022 ensi-iltansa saanut elokuva, joka pohjautuu vuonna 1937 julkaistuun samannimiseen romaaniin, josta oli tässä vaiheessa tehty jo yksi elokuvasovitus ja yksi televisiosarjan jakso. Tuotos koki monia karvaita iskuja etenkin jälkituotantonsa aikana ja markkinointinsa puolesta. Ei ainoastaan, että koronaviruspandemia oli siirtänyt ensi-iltaa monella vuodella eteenpäin aiheuttaen selkeän korotuksen kuluissa, mutta näyttelijäkaartiin kohdistuneet rikosepäilyt ja muut huhut tuntuivat vaikuttavan projektin alustavaan vastaanottoon negatiivisesti. Onko elokuva itsessään mistään kotoisin?
Vuonna 1937 lontoolaisessa klubissa Hercule Poirot seuraa blueslaulaja Salome Otterbournen vaikuttavaa esitystä. Hän huomaa sivusilmällä, että kuvankaunis Jacqueline de Bellefort on siellä sulhasensa Simon Doylen kanssa, jotka tanssivat todella lämpimissä tunnelmissa tanssilattialla. Naisen lapsuudenystävä, Linnet Ridgeway saapuu paikan päälle, jolle tämä päättää tarjota tulevan aviomiehensä palveluksia mahdollisen työpaikan toiveissa. Lyhyen pohdinnan jälkeen Linnet päättää suostua Jackien pyyntöön ja palkkaa Simonin uudeksi kiinteistönvälittäjäkseen. Kuusi viikkoa myöhemmin Egyptissä lomaileva Poirot tapaa yllättäen vanhan ystävänsä Boucin ja tämän äidin, taiteilijaksi itseään kutsuvan Euphemian, Gizan pyramideilla.
Miellyttävän jälleennäkemisen myötä Bouc päättää kutsua ystävänsä hotellille juhlistamaan yllättävän pariskunnan - Linnetin ja Simonin häitä, jotka olivat viikkoja aiemmin tavanneet vasta ensimmäistä kertaa. Juhlallisuudet tuntuvat alkuun kuluvan varsin rauhallisissa tunnelmissa, kunnes Jacqueline ilmestyy paikan päälle kuokkimaan. Nainen seuraa tuoretta avioparia risteilijälle, jonka olisi määre viedä juhlaväen upeimpien nähtävyyksien kimppuun. Ei kauaa ehdi tilanne muhia, kunnes ensimmäinen ruumis löytyy vuoteestaan. Poirotin on otettava tilanne haltuun ja löydettävä tekijä, joka on kaiken tämän takana. Onko kyseessä vain kateutta vai muhiiko pinnan alla monimutkaisempiakin motiiveja?
Idän pikajunan arvoitus on elokuva, joka lupaavasta potentiaalistaan ja upeasta näyttelijäkaartistaan huolimatta jäi hieman köykäiseksi ponnahduslaudaksi Agatha Christien mysteeriseen maailmaan. Vaikka paikoitellen elementit vastasivatkin alkuperäismateriaalin vaatimuksia ja kuvauksia, tuntui kokonaiskuva poikkeuksellisen ailahtelevalta ja aliravitulta perimmiltään. Menestyksekkään teatterikierroksensa myötä brittiläinen Kenneth Branagh sai kuitenkin palata takaisin ohjaamaan ensimmäistä jatko-osaa, jonka olisi määre mahdollisesti ponnistaa elokuvasarjaksi muodostuvan tarinakokonaisuuden uusiin korkeuksiin. Onnistuiko se siinä?
Seuraamme elokuvassa Kenneth Branaghin esittämää Hercule Poirotia, joka ei yrityksistään huolimatta tunnu koskaan irtautuvan vaativasta työnkuvastaan. Pakkomielteisiinsä turvautuva mies tuntuu ajautuvan aina niihin paikkoihin, missä tilanne on jo päällä ja minne kuolema löytää lopulta tiensä. Vaikka mies haluaisikin vain levätä ja nauttia olostaan rauhassa, on hänen ripeästi kerättävä aivosolut takaisin riviin päästäkseen uuden murhaajan jäljille, joka on tullut pilaamaan hääjuhlallisuudet teatraalisilla murhillaan. Päähahmona Poirot toimii edelleenkin vallan mainiosti ja pääsemme asiansa ajavasti käsiksi miehen menneisyyteen, joka antaa syvyyttä sekä itse hahmolle, että yllätyksellisesti myös tämän muhkeille viiksille. Kyllä, saamme myös viiksille oman alkuperätarinan.
Ne pelaavat lopulta aika suurenkin roolin Poirotin tarinakaaressa, kun sitä jälkeenpäin miettii symboliikan kautta, mutta ei siitä sen enempää tässä vaiheessa. Sanotaanko näin, että vaikka hahmon epätavanomaisuuksiin ja alkuperäisiin muutoksiin onkin jo tottunut tässä vaiheessa jollain tapaa, eivät ne kaikki kuitenkaan vieläkään ihan vakuuta. Tietyt elementit lähtevät nimittäin liikaakin muokkaamaan alkuperäismateriaalin kuvauksia hahmosta. Poirot ei koskaan ole ollut adrenaliinilla itseään ravitseva rikostutkija, joka heittäisi kehonsa panokseksi murhaajan identiteetin selvittämiseksi. Mies nojaa pikemminkin älylliseen yliotteeseensa, jonka avulla hän pääsee kuin pääseekin lopulta muutaman askeleen etsityn rikollisen edelle.
Gal Gadotin esittämä Linnet Ridgeway ja Armie Hammerin esittämä Simon Doyle ovat avioitumassa piakkoin kauniin ja paahtavan egyptiläisen auringon alla. Kyseenalaisiin häihin on kutsuttu myös Rose Leslien esittämä hiljainen piika Louise Bourget, Sophie Okonedon esittämä blueslaulaja Salome Otterbourne, Letitia Wrightin esittämä veljentytär Rosalie Otterbourne, Jennifer Saundersin esittämä kummiäiti Marie Van Schuyler, Dawn Frenchin esittämä sairaanhoitaja rouva Bowers, Ali Fazalin esittämä kirjanpitäjä Andrew Katchadourian, sekä Russell Brandin esittämä tohtori Linus Windlesham. Juhlallisuuksia passiivisaggressiivisesti kuokkimaan ilmestyy myös Emma Mackeyn esittämä Jacqueline de Bellefort.
Ohjaaja lähestyy konseptiaan tällä kertaa hieman erilaisemmasta näkökulmasta. Edellinen osa nojasi nimittäin vahvasti siihen, että junan matkustajat ovat täydellisiä mysteereitä, joiden taustatarinoita ja motiiveja yritettiin avartaa pikkuhiljaa elokuvan edetessä. Jatko-osa taas käyttää kärsivällisen aikansa alkuasetelman rakentamiseen ja hahmojen perusteellisempaan esittelyyn. Tässä ratkaisussa on omat hyvät ja huonot puolensa. Pääsemme yllättävän hyvin käsiksi käytettäviin pelinappuloihin ja heidän motiiveihinsa, mutta samaan aikaan mysteeri tuntuu hieman järkkyvän, sillä nämä yksityiskohdat tuntuvat paljastavan turhan selkeästi mahdollisen tekijän.
Vaikka elokuva yrittääkin parhaansa mukaan ravisuttaa katsojan epäilyksiä puolelta toiselle, jää epäilys varsin vahvasti elämään tiettyyn suuntaan, minkä vuoksi viimeinen käänne ei valitettavasti yllätä edes teatraalisella luonteellaan. Vaikka murhaaja onkin nopeasti pääteltävissä ja varsin odotettu ilmestys, onnistuu tarina osittain kuitenkin tempaamaan katsojan mukaansa pienellä mysteerin nostatuksellaan. Itsestäänselvyyttä yritetään nimittäin maskeerata mysteerin alle, jonka ainoana tehtävänä on ohjata katsojaa mahdollisimman moneen suuntaan poispäin lopputulemasta. Vaikka elokuva ei nyt ihan onnistukaan tehtävässään, osaa se olla paikoitellen astetta viihdyttävämpää seurattavaa edeltäjäänsä nähden.
Kuolema Niilillä on elokuva, joka lähestyy konseptiaan astetta kärsivällisemmällä ja perusteellisemmalla otteella ja osittain onnistuukin nostattamaan tasoaan edeltäjäänsä verraten. Vaikka suurena mittarina ei tuota kannatakaan pitää, tuntuu kokonaiskuva hieman yhtenäisemmältä vastaanotettavalta. Asetelma on täynnä rakkauteen kohdistuvia koukeroita, jotka luovat varsin kiehtovia vastakkainasetteluja hahmojen välille, vaikka motiivit paljastavatkin tekijän turhan ajoissa. Tuotannollisesti elokuva vakuuttaa näyttävyydellään ja vanhanaikaisella estetiikallaan, vaikka efektit ovatkin varsin selkeästi havaittavissa. Elokuvan katsoo kyllä kerran, mutta edeltäjänsä tapaan uudelleenkatsastukset saattavat osoittautua hieman raastavammiksi.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 10.9.2023
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti