Venetsian aaveet | A Haunting in Venice (2023) - arvostelu

 

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Kenneth Branagh, Tina Fey, Kelly Reilly,

Camille Cottin, Kyle Allen, Jamie Dornan, Michelle Yeoh,

Riccardo Scamarcio, Jude Hill, Emma Laird, Ali Khan

Genre: Rikos, Mysteeri, Draama, Kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Murhamysteeriromaaneistaan tunnetun kirjailija Agatha Christien tarinat ovat eläneet liikkuvien kuvien keskellä jo melkein kokonaisen vuosisadan ajan ja loppua sille ei tunnu vieläkään näkyvän. Lista adaptaatioista on jo tässä vaiheessa mittava ja se ulottuu laajalti elokuvista televisiosarjoihin. Edesmennyttä kirjailijaa pidetään edelleenkin hyvin korkeassa arvossa alallaan ja ilmeisesti ihan hyvästä syystäkin. Itse en valitettavasti ole vielä onnistunut uppoutumaan kunnolla naisen töihin, mutta olen kuitenkin kuullut paljon hyvää hänen teoksistaan tehdessäni taustatyötä asian tiimoilta.

Venetsian aaveet on vuonna 2023 ensi-iltansa saanut elokuva, joka pohjautuu vuonna 1969 julkaistuun ''Hallowe'en Party'' -nimiseen romaaniin, josta oli tässä vaiheessa tehty vasta muutama televisiosarjan jakso. Elokuvasovitusta ei tarina ole toistaiseksi saanut, mutta nyt siihenkin on tullut loppujen lopuksi muutos. Brittiläinen Kenneth Branagh jatkaa edelleen sekä ohjaajan, että päähahmon puikoissa ja ympärille on kerätty jälleen varsin kovatasoisia tekijöitä. Tuotantovaihe tuntui rullaavan varsin rauhallisissa tunnelmissa vailla minkäänlaisia suuria imagoa satuttavia uutisotsikoita. Onnistuuko tuotos vihdoin rikkomaan kuparisen keskitasoa kurkottelevassa elokuvasarjassa?

Toisen maailmansodan jälkeisessä Venetsiassa kuuluisa belgialainen etsivä Hercule Poirot on päättänyt jättää työnkuvansa vihdoin historiaan ja siirtyä eläkkeelle nauttimaan elämästään kuvankauniin kaupungin keskiössä. Päivärutiinit saavat kuitenkin yllättävän käänteen, kun hänen vanha tuttunsa, dekkarikirjailijana nimensä tehnyt Ariadne Oliver, ilmestyy tämän kotiovelle. Viettäessään aikaa naisen kanssa saa Poirot kutsun pyhäinpäivän aattona järjestettävään juhlailtaan ja sen jälkeiseen spiritistiseen seanssiin. Vastahakoisesti mies päätyy kirotun maineen saaneeseen palatsiin, mutta huomaa kuitenkin pian joutuneensa takaisin etsivän saappaisiin, kun yksi vieraista kohtaa järkyttävän loppunsa.

Idän pikajunan arvoitus on elokuva, joka lupaavasta potentiaalistaan ja upeasta näyttelijäkaartistaan huolimatta jäi hieman köykäiseksi ponnahduslaudaksi Agatha Christien mysteeriseen maailmaan. Kuolema Niilillä taas onnistui toimimaan astetta mukaansatempaavampana yrityksenä, joka kuitenkin jäi lukuisista hämäyksistään huolimatta varsin ennalta-arvattavaksi ja itsestään selväksi kokonaisuudeksi. Nyt elokuvasarjan olisi aika kyllä näyttää todelliset kyntensä, jos milloinkaan. Ensimmäinen osa menestyi lippuluukuilla arvostettavan hyvin, mutta ensimmäinen jatko-osa pääsi hädin tuskin edes omilleen oman teatterikierroksensa aikana. Oli täten tärkeää, että trilogian nitova osa pääsisi takaisin voittojen tielle.

Oliko Venetsian aaveista kuitenkaan pelastajaa vai mateleeko elokuvasarja totutun lailla kohti kiduttavaa lopetustaan? Sanotaanko näin, että monesta lupaavasta piirteestään huolimatta elokuva jää nuolemaan osittain näppejään toteutuksensa puolesta. Tarina on ottanut massiivisia vapauksia muuttaakseen alkuperäismateriaalin itselleen sopivampaan muotoon. Elokuva on täynnä erilaisia muutoksia, jotka vaikuttavat samalla sekä pienempiin yksityiskohtiin, että lopulliseen kokonaiskuvaan. Vaikka en itse ollutkaan lukenut kirjaa ennakkoon, kävin sen tapahtumat lukaisten läpi jälkikäteen, jotta saisin paremman kuvan elokuvasovituksen uskollisuudesta.

Vaikka päällepäin adaptaatio onkin tunnistettava hahmojen nimien ja muutamien muiden yksityiskohtien puolesta, on se muuten myllätty kyllä ihan uuteen uskoon. Tämä ei ole kuitenkaan välttämättä huono asia, sillä toivoin elokuvalta rehellisesti vain hyvää tarinaa, ennalta-arvaamatonta mysteeriä ja tilkan kutkuttavaa tunnelmaa. Onnistuiko se tarjoamaan näitä elementtejä vai jäikö toteutus taas vain potentiaaliseksi osumaksi? Täytyy kyllä todeta, että vaikka elokuva tarjoaakin paikoitellen loistavaa visuaalista esillepanoa ja vakuuttaa etenkin tuotannollisesta näkökulmasta katsottuna, jää sisältö jälleen kerran vähän ristiriitaiseksi vastaanotettavaksi.

Mysteeriä lähestytään kiehtovalla tavalla sumuttamalla oikean elämän ja kuvitelman rajaa tunnistamattomammaksi, mikä kieltämättä ihmetyttää alkuun. Tarina onnistuu kiinnittämään katsojan huomion moitteettomasti, vaikka sisältö välillä tuntuukin hakevan itseään aika ajoin. Kuljeskelemme Kenneth Branaghin esittämän Hercule Poirotin lailla palatsin käytäviä pitkin skeptisinä etsien pienimpiäkin vihjeitä mysteerin selvittämiseksi. Esiin nostetut palapelin palaset alkavat asettumaan jopa liiankin selkeästi paikoilleen, minkä vuoksi katsojana sitä saattaa pettyä etenkin siihen kriittisimpään lopulliseen käänteeseen ja sen ennalta-arvattavaan luonteeseen.

Jos jossain elokuva erottuu puolekseen upealla tavalla, niin visuaalisessa esillepanossaan. Vaikka edellisetkin elokuvat olivat monella tapaa näyttäviä, tuntui visuaalinen puoli kärsivän turhan paljon efektityöskentelyn keinotekoisesta luonteesta. Vihreää kangasta oli tuolloin kulutettu tiuhempaan tahtiin ja toki ihan ymmärrettävistä syistä, mutta eron huomaa kyllä selkeästi. Tällä kertaa kauniit venetsialaiset kadut ja arkkitehtuuri pomppaa todella efektiivisesti näytöltä katsojien verkkokalvoille. Ei ainoastaan, että materiaali näyttää pääosin erinomaiselta, mutta tunnelmallisesti ohjaaja on tehnyt monia oikeita ratkaisuja pitääkseen asetelmansa kutkuttavan mysteerisenä.

Tapahtumapaikkana toimiva palatsi todella huokuu lupaavaa kauhuestetiikkaa ja tunnelmaa. Italialainen giallo on toiminut selkeästi tietyissä kohtauksissa inspiraation lähteenä, eikä niiden vaikutusta pysty edes kiistämään. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa katsojana huomaamaan elokuvasarjan tietyn sortin kaavamaisen pinnallisuuden, joka tuntuu osa osalta pistävän yhä kipeämmin silmään. Vaikka perusteiltaan monet ideat ovatkin varsin kiehtovia ja rohkeita, tuntuu materiaali aina ennemmin tai myöhemmin vetäytyvän tutulle turvalliselle kaistalleen. Vaikka näyttelijäkaarti ei välttämättä tällä kertaa ylläkään edellisten osien tasokkuuteen, tekevät he tarpeeksi vakuuttavaa työtä tarinansa eloon herättämiseksi. 

Venetsian aaveet on elokuva, joka ennakkoon katsottuna lähtee viemään konseptiaan poikkeuksellisen rohkeille teille. Ei välttämättä lopulta sisältönsä puolesta, mutta ainakin ajatuksen tasolla. Uskollisuus alkuperäismateriaalille mitataan vain pinnallisesti, sillä asetelmaa on muutettu sen verran paljon sopivan sekoituksen löytämiseksi. Vaikka elokuva tuntuukin edeltäjiensä tapaan kompastuvan samoihin rakenteellisiin ongelmiinsa, toimii se loppujen lopuksi ihan asiansa ajavana kokonaisuutena. Elokuvasarjan kolmannes osa on pääosin viihdyttävää seurattavaa ja se vakuuttaa kokeilunhaluisella visuaalisella, sekä kutkuttavan tunnelmallisella olemuksellaan. Ristiriitainen kokemus, joka voi toimia monelle siitä huolimatta.

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 12.9.2023
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com