Junji Ito Maniac: Japanese Tales of the Macabre | 伊藤潤二『マニアック』 (2023) - arvostelu

 

Ohjaaja: Shinobu Tagashira

Pääosissa: Takahiro Sakurai, Yuka Saitō, Shun Horie,

Tomomi Mineuchi, Ryōtarō Okiayu, Riho Sugiyama, Daisuke Kishio,

Yutaka Aoyama, Shūhei Sakaguchi, Hiro Shimono, Yōko Hikasa, Rie Suegara
Genre: Anime, Kauhu, Jännitys

Jaksoja: 12

Keskitasoinen Junji Ito Collection -antologiasarja ei ehkä ihan selkäpiitäni karminut materiaalinsa puolesta, mutta se onnistui temaattisesti herättämään minussa poikkeuksellista uteliaisuutta. Tuo aiemmin mainittu sarja sai minut kiinnostumaan Junji Itosta ja tämän miellyttävän häiritsevistä töistä, joita pidetäänkin tätä nykyä kauhumangan aatelina. Katsottuani sarjan ostin muutamia herran kauhumangakokoelmia hyllyyni, joten sillä on selkeästi ollut jonkin sortin vaikutus minuun. Vaikka ensimmäinen kokoelmasarja ei välttämättä ihan vastannut alkuperäismateriaalin asettamia odotuksia, sai se minun uteliasuuteni ainakin laukkaamaan.

Nyt onkin aika edetä ajassa eteenpäin ja ottaa käsittelyyn vuonna 2023 julkaistu Netflix-alkuperäissarja nimeltään Junji Ito Maniac: Japanese Tales of the Macabre, jonka ohjauksesta vastaa edellisenkin sarjan ohjannut japanilaisohjaaja Shinobu Tagashira. Junji Ito Maniac: Japanese Tales of the Macabre on kauhupainoitteinen antologiasarja, joka pohjautuu Iton sekalaisiin töihin vuosien varrelta. Studio Deenin animoiman sarjan tarkoituksena on ollut luonnollisesti tuoda tiivistunnelmaiset ja kauhistuttavat tarinat suoraan sivuilta välitettynä liikkuvan animaation muotoon. Jaksoja on tarjolla tällä kertaa kaksitoista, joista jokainen koostuu kahdesta lyhyestä tarinasta.

Junji Ito on tullut mangapiireissä koko maailmalle tutuksi hyvin omaperäisestä tyylistään ja poikkeuksellisen painostavista tarinoistaan. Kiehtovinta hänen konsepteissaan on se, että ne käsittelevät yleisimmin jotain tuiki tavallista aatetta tai esinettä, mikä tai joka ei välttämättä itsessään kovin erikoisia tuntemuksia herätä. Iton tyyliin kuuluukin kuitenkin se, että hän saa harmittomimmankin asian käännettyä päälaelleen. Normaalisti kauhussa nojataan kirjaimellisesti jonkin kauhistuttavan tai pelottavan äärelle luomaan jännitystä vastaanottavassa osapuolessa, mutta Junji tekee sen kuitenkin nurinpäin ja yllättävän efektiivisesti.

Onnistuuko Junji Ito Maniac: Japanese Tales of the Macabre tällä kertaa adaptoimaan alkuperäismateriaalinsa näytölle paremmin kuin edeltäjänsä vai jääkö tämäkin yritys vain kokeilun tasolle? Sanotaanko näin, että madalsin tarkoituksella odotuksiani kyseistä sarjaa kohtaan, sillä kuten viime kerrasta tulikin selväksi, Junji Iton töiden adaptoiminen liikkuvan animaation muotoon saattaa olla hyvin ongelmallista ja haastavaa tekijöille. Toki, se on ihan ymmärrettävääkin. Valitettavasti olen tälläkin kertaa sitä mieltä ja itseasiassa tämä sarja vain tuntui korostavan ongelmiensa ydintä entisestään, minkä vuoksi lopputulos jättikin hieman kylmäksi.

Ottaen huomioon, että samainen Studio Deen -studio päätettiin palkata takaisin projektin äärelle, on enemmän kuin odotettavaa, että lopullinen jälki vastaisi jälleen kerran aiemmin koettua. Enkä halua kuulostaa kriittiseltä vain väkinäisen kritiikin vuoksi, mutta sarja ei valitettavasti yllä millään tasolla edes Junji Ito Collection -sarjan keskitasoon, mikä kertookin jo kaiken oleellisen. Yllättävää kyllä, mutta valinnat tarinoiden takana ovat kieltämättä hyvin merkilliset. Vaikka joukosta löytyykin muutama ihan lupaava tapaus, tuntuvat ne pääosin konsepteiltaankin hieman laimeilta ja väsähtäneiltä kokonaisuuksilta, joita yritetään vain tyrkätä esille, jotta ne selkeästi paremmat tarinat erottuisivat joukosta selkeämmin.

Alkuperäismateriaali herätetään eloon värikkäästi ja ehkä liiankin elävästi, mikä tuntuu vain satuttavan sen vaikutusta. Nyt kun Netflix vastaa budjetoinnista, niin kaiken järjen mukaan käytettävissä pitäisi olla paljon enemmän liikkumavaraa ja vaihtoehtoja laadun varmistamiseksi. Parantuiko jälki edellisestä yrityksestä? Valitettavasti ei - itseasiassa päinvastoin. Materiaalista on tehty jostain ihmeen syystä entistä kesympi ja yksinkertaistetumpi, mikä ei taas palvele käsiteltäviä konsepteja alkuunkaan. Ottaen huomioon, että Junji Iton työt hengittävät tarkkojen yksityiskohtiensa ja korostuksiensa kautta, on erikoista päättää olla keskittymättä niihin pintapuolta syvemmälle.

Sarja koostuu sekä parista asian ajavasta osumasta, että aivan täydellisistä ohilaukauksista. Tämä tasoero korostuu myös selkeästi kaiken keskellä, minkä vuoksi ohilyöntien kokeminen tuntuu vain turhauttavalta ajanhukalta. Sanotaanko näin, että vaikka edellinen sarja olikin vain keskitasoinen, onnistui se sentään herättämään uteliaisuutta ja jonkin sortin vaivaantunutta jännitettä katsojan käsiteltäväksi. Tämä sarja taas tuntuu jotenkin unohtavan täysin sen, mitä se on adaptoimassa. Tunnelma poukkoilee rajusti tasapaksuuden ja naurettavuuden rajojen välillä. Iton konseptien absurdius korostuu, mutta ihan väärällä tavalla kesyn lähestymistapansa vuoksi.

Toki, en missään nimessä sano, etteikö sarjassa olisi yksittäisiä hetkiä, jolloin Junji Iton töiden häiriintynyt luonne oltaisiin onnistuneemmin välitetty näytölle pureskeltavaksi. Valitettavasti kun se tapahtuu niin harvoin, tuntuu toiveikkaasta katsojasta ihan siltä, ettei kyseisistä hetkistä saa sitä vaadittua vaikutusta enää irti. Teknisestä näkökulmasta katsottuna sarja vastaa edeltäjänsä tyyliä, mutta yllättävää kyllä eroten laadullisesti. Hyvin värikyllästetty materiaali tuntuu vieraalta, eivätkä yksityiskohdat todellakaan hivele silmiä positiivisessa valossa. Sarjassa käytetään yhä enemmän ja enemmän kaksi- ja kolmiulotteisia visuaalisia ratkaisuja, jotka eivät kuitenkaan tunnu yhdistyvän kovin mairittelevasti näytölle.

Osasyynä toimii tietenkin se, että se ei myöskään käytä vaadittavaa kontrastia ja varjoja hyväkseen korostaakseen materiaalinsa välittämää tunnelmaa. Tuntuu ajoittain kuin katsoisimme sateenkaariponien seikkailuja kuin häiritsevää kauhuanimea. Taas korostan, etten yleistä kaikkia jaksoja, mutta suurin osa tuntuu vain vajoavan tälle tasolle useammin kuin välttämättä edes saisi. Junji Ito Maniac: Japanese Tales of the Macabre on kokonaisuutena varsin keskinkertainen kauhuantologiasarja, joka toistaa edeltäjänsä virheitä ja vielä poikkeuksellisen ylikorostetusti. Vaikka tietyt tarinat tuntuvatkin löytävän pienen valonpilkahduksen tunnelinsa päässä, eivät yksittäiset onnistumiset pelasta koko sarjaa valitettavasti millään mittapuulla. Sarja ei ole hirveintä roskaa mitä olen tähän asti nähnyt, mutta hyvin laimeaksi lopputulos kuitenkin siitä huolimatta jää näin kokonaiskuvan perusteella.

Valitsen lopuksi vielä vaikka kolme yksittäistä tarinaa, jotka erottuivat joukosta puolekseen. ''Layers of Terror'' pitää sisällään hyvin kiehtovan idean, jota lähdetään avartamaan jopa yllättävän häiritsevään suuntaan. ''Long Hair in the Attic'' taas tarjoaa pientä kihelmöintiä selkäpiissä kutkuttavalla luonteellaan. ''Hanging Balloon'' taas herättää eloon yhden Junji Iton klassisimmista ja suosituimmista tarinoista, joka ainakin idean tasolla viehättää omaperäisyydellään. Minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että Junji Iton työt tuntuvat olevan mahdoton tehtävä adaptoimiselle. Ymmärtäähän tuon, kun nämä konseptit ovat tarkoitettuja tiettyyn mediaan, joten niiden vaikutus automaattisesti muuttuu lähestymistapaa vaihdettaessa laimeammiksi. Toivo kuitenkin elää paremmasta tulevaisuudesta...

Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 8.10.2023
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, sarjan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com