Ohjaus: John Boorman
Pääosissa: Linda Blair, Richard Burton, Louise Fletcher,
Max von Sydow, Kitty Winn, Paul Henreid, James Earl Jones,
Ned Beatty, Karen Knapp, Joey Green, Dana Plato
Genre: Kauhu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Vuonna 1973 ensi-iltansa saanut Manaaja on elokuva, joka jakautuneesta kriittisestä vastaanotostaan huolimatta onnistui lopulta löytämään ansaitun arvostuksensa elokuvarakastajien maailmassa. Kauhun merkkiteokseksi noussut tuotos ei ainoastaan onnistunut tienaamaan teatterikierroksellaan poikkeuksellisen hyvin, mutta se jäi kummittelemaan katsojien mieliin traumatisoiden monia pidemmäksikin aikaa. Yllättävän menestyksen myötä Warner Bros. Pictures -tuotantoyhtiön pomot halusivat jatkaa luonnollisesti voitonkulkuaan jatko-osan voimin, mutta millä hinnalla?
Edellisen osan ohjannut William Friedkin ja alkuperäismateriaalin kirjoittanut William Peter Blatty päättivät kuitenkin jättäytyä pois seuraavasta projektista. Tämä johtui siitä, että he molemmat olivat nostaneet kanteita sekä studiota, että toisiaan vastaan tienestien vuoksi tulleista erimielisyyksistä. Alun perin jatko-osan suunnitelmat nojasivat halvempaan lähestymistapaan ja vailla minkään sortin omaperäistä inspiraatiota. Elokuvan oli nimittäin määre toimia vain puhtaana rahastusyrityksenä ja suoraan sanottuna halvempana kopiona ensimmäisestä elokuvasta. Kuinka innostavaa...
Onneksemme elokuva ei pysynyt tällä tiellä, vaan eteni täysin toisenlaiseen suuntaan. Tuotanto tuntui kokevan kovia kolauksia jokaisella käänteellä, sillä esimerkiksi monia kuvauspaikkoja ei voinut kieltojen vuoksi käyttää jatko-osan tekemiseen. Monet näistä paikoista jouduttiinkin vaihtamaan muihin kohteisiin tai rakentamaan Warner Bros. Pictures -tuotantoyhtiön tonteille. Vaikeuksien kautta elokuva löysi tiensä lopulta valkokankaille, jossa sen tienestit jäivät jopa yllättävän minimaalisiksi. Vastaanotto oli murskaavaa sekä kriitikoiden, että tavallisten katsojien keskuudessa, mutta miksi?
Uskonsa kanssa kamppaileva pappi Philip Lamont yrittää karkottaa demonin riivatusta tytöstä, mutta manaus kuitenkin epäonnistuu. Tyttö sytyttää itsensä palamaan kaatuneiden kynttilöiden avustuksella ja kuolee siihen paikkaan. Mies saa palatessaan uuden määräyksen kardinaalilta, joka lähettää tämän tutkimaan neljä vuotta sitten tapahtunutta isä Lankester Merrinin kuolemaa. Kirkon viranomaiset ovat nimittäin päättäneet modernisoida aatteitaan, minkä vuoksi isä Merrinin kiistanalaiset kirjoitukset voisivat mahdollisesti tahria edesmenneen miehen muiston. Vastahakoinen pappi Lamont suostuu lopulta pyyntöön.
Regan MacNeil on neljän vuoden aikana kasvanut jo suhteellisen tavalliseksi nuoreksi naisenaluksi. Tätä nykyä hän asustelee huoltajansa Sharon Spencerin luona New Yorkissa ja käy tohtori Gene Tuskinin psykiatrisessa hoidossa traagisen menneisyytensä takia. Regan väittää, ettei hän muista mitään koettelemuksistaan Washingtonissa, mutta Gene taas uskoo, että hänen muistonsa ovat vain tukahdettuja. Tohtori päättääkin kokeilla tytön kanssa mullistavaa synkronointilaitetta, joka hypnoosin avustuksella yhdistää käyttäjien aivoaallot samalle linjalle. Uteliaisuus voi koitua kuitenkin kohtaloksi, sillä pahuus on edelleenkin odottamassa sopivaa hetkeään iskeä.
Tiedättekö elokuvamaailmassa moniakin sellaisia tapauksia, joissa jokin teos on yllätyksellisesti räjäyttänyt pankin menestyksellään ja sen myötä laajentunut jatko-osien karnevaaliksi tempun toistamisen toiveissa? Rehellisesti sanoen, niitä on tätä nykyä jo liikaakin laskettavaksi. Manaaja on yksi niistä elokuvista, jotka olisivat voineet vallan mainiosti jäädä yksittäiseksi nappiosumaksi - pulloon vangituksi salamaksi, jota voisi sittemmin ihailla monen vuosikymmenenkin päästä. Valitettavasti rahanahneet studiopomot olivat eri mieltä asiasta, sillä klassikolle päätettiin tehdä jatko-osa.
Oliko se tosiaankin sen arvoinen investointi, että sitä pystyy näin vuosien jälkeen ihailemaan samanlaisella lumolla? Sanotaanko näin alkuun, että ei - ei helvetissä. Manaaja II: Luopio on elokuva, joka on katastrofaalisen maineensa todellakin ansainnut. Vaikka kyseessä ei olekaan huonoin elokuva koskaan, on sen epätavanomainen ja erikoinen olemus todella outoa, sekä paikoitellen jopa häpeällistä vastaanotettavaa näin katsojan näkökulmasta katsottuna. Vaikka jatko-osa onkin suoraan liitännäinen edeltäjäänsä ja sen tapahtumiin, tuntuu se hämmästyttävän irralliselta sivuprojektilta, joka tekee konseptille enemmän haittaa kuin hyvää.
Seuraamme elokuvassa Linda Blairin esittämää Regan MacNeiliä, joka on ''tavallaan'' päässyt yli neljän vuoden takaisista koettelemuksistaan. Tyttö uskottelee itselleen, että hänellä on kaikki hyvin, vaikka hän näkeekin painajaisia jatkuvasti. Reganin äitillä menee toisaalta vieläkin huonommin, sillä tämä on vastikään eronnut miehestään ja tuhonnut uransa siinä lomassa. Louise Fletcherin esittämä tohtori Gene Tuskin taas on Reganin psykiatri, joka on hoitanut tyttöä jo pidemmän aikaa. Valitettavasti naisesta tuntuu siltä, ettei hän ole vieläkään onnistunut täysin pureutumaan tytön lukittautuneeseen mieleen, joka pitää sisällään traumaattisia muistoja.
Gene päättääkin ehdottaa Reganille uudenlaista kokeilua, jonka avustuksella hän voisi mahdollisesti päästä itse ongelman ytimeen. Sanotaanko näin, että jos ei aiemmassa vaiheessa jo, niin viimeistään tässä elokuva tekee mahdollisesti suurimman virheensä. Vaikka konseptuaalisesta näkökulmasta katsottuna arvostankin tekijöiden kokeilunhaluisuutta ja halua viedä tarinaa aivan uudenlaiseen suuntaan, vaikuttaisi ihan siltä, että heidän juomassaan oli muutakin kuin pelkkiä jäitä kylmettämässä aivoja. Elokuva yrittää nimittäin lähestyä konseptiaan hengellisemmällä otteella kurkottaen samalla korkeimpiin tähtiin. Nämä tähdet eivät kuitenkaan pidä mitään hyvää sisällään.
Jatko-osa lähtee syventämään konseptiaan uppoutumalla Pazuzu-demonin alkuperään ja sen telepaattiseen yhteyteen Reganiin. Ensimmäisessä elokuvassa tämä helvetillinen rääväsuu kauhistutti katsojia ympäri maailman mysteerisyydellään ja tuhoisalla luonteellaan, jonka motiivit olivat yksinkertaisuudestaan huolimatta lopulta varsin tuntemattomat. Koska ihminen pelkää tuntematonta, on täysin ymmärrettävää, miksi perusteellisempi sukellus ''mytologiaan'' voisi vesittää tätä vaikutusta lähes olemattomiin. Eikä ongelmana ole varsinaisesti myös sekään, vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan elokuva on itsessäänkin tarpeettomasti mateleva, mitäänsanomaton ja kaukana minkään sortin kauhusta.
Vaikka jotkut näistä omaperäisistä ideoista ovatkin siedettäviä ideoiden muodossa, on toteutus sen verran suunnatonta ja päämäärätöntä, että materiaali vain velloo suureellisten ideoidensa keskellä hukkuen omatoimisesti niiden ylilyövään ja itseään hartioille taputtavaan luonteeseen. Taakkaa ei helpota myös sekään, että tapahtumat alkavat tilanteen eskaloituessa muuttua entistä naurettavammiksi ja idioottimaisemmiksi. Etenkin loppupään ratkaisut tuntuvat suorastaan häpeällisiltä vastaanotettavilta. Hahmot tekevät todella hätiköityjä päätöksiä, eikä edellisen elokuvan kutkuttavasta maanläheisyydestä ole tällä kertaa edes tietoakaan. Musiikki kummastuttaa tyylillään, eikä visuaalisetkaan ratkaisutkaan käsikarvoja nostata vakuuttavuudellaan.
Manaaja II: Luopio päättää lähteä ''uusille urille'' tietämättä itsekään, mitä ne pitäisivät sisällään. Koska tarina ei kiinnosta muuten kuin alkukantaisesti, hahmot eivät vakuuta alkuunkaan pidettävyydellään tai erikoisella maalaisjärjellään, eikä elokuvan tunnelmaan pääse millään tasolla käsiksi, on kokonaiskuvasta vaikea pitää juuri millään mittapuulla. Edeltäjänsä tapaan jatko-osa lyö toteutuksensa puolesta pallon stadionin ulkopuolelle, mutta tällä kertaa vain täysin laittoman puolelle. On ymmärrettävää, miksi elokuva vastaanotettiin niin köykäisesti alun perin. Kauhistuttavia hetkiä tältä odotettiin kuumeisesti, mutta kauempana kauhusta ei tämäkään voinut uskottavalla tavalla enää olla.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 4.10.2023
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti