Ohjaus: Lars von Trier
Pääosissa: Matt Dillon, Bruno Ganz, Uma Thurman,
Siobhan Fallon Hogan, Sofie Grabol, Riley Keough, Jeremy Davies,
Jack McKenzie, Mathias Hjelm, Edward Speelers
Genre: Rikos, Draama, Kauhu
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Noin kolmen vuoden tauon jälkeen tanskalainen elokuvaohjaaja Lars von Trier palasi takaisin elokuvien teon pariin, kun vuoroon asettui teos nimeltään The House That Jack Built. Aluksi televisiosarjaksi kaavailtu konsepti käännettiin lopulta yhdeksi kokopitkäksi elokuvaksi ja ohjaaja alkoikin julkistuksen myötä kaivamaan pikimmiten tietoa erilaisista sarjamurhaajista tuotoksensa ideoiden ja yksityiskohtien konkretisoimiseksi. Vuonna 2018 ensi-iltansa saanut kauhupainotteinen rikosdraama sai osakseen paljon kritiikkiä festivaaleilla materiaalinsa kontrolloimattomasta raakuudesta naisia kohtaan, mutta vastapainoksi myös monia yhteneviä nostatuksia itse ohjauksen tiimoilta, sekä suuret suosionosoitukset pääroolia esittävän Matt Dillonin suuntaan.
Tutustuin Lars von Trierin töihin ensimmäistä kertaa tämän elokuvan kautta. Tuolloin kokemattomampana katsojana jäi kyseinen tuotos pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleni perukoille. Vaikka katsoin sen kaikessa rauhassa ja ajatuksella, jätti se minut täysin sanattomaksi lopputekstien rullatessa näytöllä. En osannut tuolloin pistää ajatuksiani kasaan ja pukea niitä sopiviksi sanoiksi mieleenpainuvan katselukokemuksen myötä, mutta nyt olisi vihdoin aika pistää nämä ajatukset lihoiksi uuden katselukerran avustuksella ja uppoutua von Trierin häiritsevän mielen uumeniin kertaheitolla. Onko elokuva kritiikkinsä ansainnut vai piileekö pinnan alla hiomaton timantti?
Tarina seuraa kahdentoista vuoden ajan älykkään Matt Dillonin esittämän Jackin elämää ja tapahtumia, jotka tekivät hänestä kaikkivoipaisen sarjamurhaajan. Mies itse puolestaan näkee jokaisen tekemänsä murhan taideteoksena verraten kädenjälkeään historian suurimpiin taiteilijoihin ja heidän töihinsä. Virkavalta alkaa pääsemään pikkuhiljaa eteenpäin rikostutkimuksessaan ja lähestyy Jackiä yhä lähemmäs ja lähemmäs hetki hetkeltä. Tämä taas alkaa ottamaan entistä suurempia ja kunnianhimoisempia riskejä pyrkiessään täydelliseen lopputulokseen: kaikkien aikojen mahtavimman taideteoksen luomiseen. Onnistuuko Jack viimeistelemään työnsä vai sortuuko pohja liian aikaisin alta?
Kuten mainitsin alkuun, The House That Jack Built toimi minun esittelykierroksenani Lars von Trierin töihin muutamaa vuotta takaperin, enkä oikein osannut odottaa mitään siltä ennakkoon, koska en tiennyt minkälaisesta elokuvantekijästä olisi tässä kyse. Minua on kuitenkin aina kiinnostanut rikosdokumenttielokuvat ja -sarjat, jotka käsittelevät sarjamurhaajia ja rikosten selvittämistä tavalla tai toisella. Tämän vuoksi ajattelin, että kyseinen elokuva voisi olla suhteellisen osuva omille mieltymyksilleni. Sanotaanko näin, että olin sanaton näkemästäni, mutta näin siinä siltikin jotain erityistä, mikä veti minua puoleensa.
Tarinan kertojana toimii sarjamurhaaja Jack, joka kertoo omaa elämänkertaansa kahdentoista vuoden ajalta roomalaisaikaiselle runoilijalle Vergelle, joka taas toimii asetelmassa ikään kuin terapeuttina vastapuolelle. Olemme reilut kaksi ja puoli tuntia sarjamurhaajan mielen armoilla, kun seuraamme tapahtumien etenemistä miehen näkökulmasta katsottuna. Tarina itsessään jakautuu viiteen erilliseen osaan, joista kukin käsittelee yhtä murhatapausta kerrallaan. Sitten elokuva kulminoituu kuudennen osan, eli epilogin, merkeissä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joka nitoisi aiemmin tapahtuneet asiat ja yhdistäisi ne yhdeksi johdonmukaiseksi sanomaksi.
Lars von Trier ei aikaile tarinansa alustamisen kanssa hetkeäkään, vaan hyppäämme käytännössä heti kättelyssä syvään päätyyn käsittelemään ensimmäistä tapausta, joka taas antaa hyvä osviittaa tulevista koitoksista. Alusta asti olemme turvattomassa asetelmassa vailla suojaa ja piilopaikkaa, sillä pysymme Jackin pään sisällä pitkälti koko elokuvan ajan. Psykologisesta näkökulmasta katsottuna sarjamurhaajan mielen sisällä vellominen kiehtoo ja pelottaa samaan aikaan. Ei ainoastaan, että uteliaisuudessamme kiinnostumme tämän kieroutuneesta mielestä ja sen koukeroista, mutta samaan aikaan voimme pahoin sen tuntemattoman häiritsevästä luonteesta, sekä intensiivisyydestä.
Jack on mies, joka ei välttämättä päällepäin tai tavallisten ajatustensa valossa vaikuta eroavan muista ihmisistä. Valitettavasti hänellä on hyvin häiritsevä fiksaatio ja pakkomielle, jota hän peilaa taiteilijansielun piirteisiin. Murhaamista, sen suunnittelemista ja alustamista hän kuvailee taiteeksi. Arkkitehtiä ammatikseen unelmoinut Jack päättääkin toteuttaa unelmaansa oman käden kautta, mutta astetta epätavanomaisemmalla ja häiritsevämmällä tavalla. Hahmo on huonosta pidettävyydestään huolimatta hyvin kiehtova tapaus kaiken kaikkiaan. Vaikka hän tuntuukin pääsevän jatkuvasti helpolla murhaamisensa kanssa, vaikeuttavat menoa hänen omat neuroottiset ja pakkomielteiset piirteet.
Mies on perfektionisti, jolla on säälittävä unelma jostain suuremmasta ja merkityksellisemmästä. Jack pitää itseään muiden yläpuolella ja ajattelee tekevänsä Jumalan työtä, vaikka todellisuudessa mistä tahansa tulkinnasta huolimatta asia ei voisi olla kauempana totuudesta. Onkin hienoa huomata, kuinka monia oikeita yksityiskohtia ja sarjamurhaajille tyypillisiä piirteitä Jackille annetaan elokuvan aikana. Mies joutuukin kärsimään ansaitusti omien ongelmiensa kanssa, vaikka hän ei omassa kuplassaan sitä näe välttämättä oikeutettuna. The House That Jack Built on hidastempoinen, mutta poikkeuksellisen koukuttava elokuva, joka haastaa katsojan käsitystä moraalista ja yleistä kanttia hirveyksien keskellä.
Elokuva ei materiaalinsa puolesta todellakaan sovi jokaiselle katsojalle ja hyvin itsestään selvistä syistä. Kun puhutaan Lars von Trieristä, voi tavanomaisuuden ja hyvän maun rajan heittää suosiolla romukoppaan, sillä se ei vain yksinkertaisesti kuulu hänen tyyliinsä alkuunkaan. Elokuva vaatii katsojaltaan hurjan määrän kärsivällisyyttä, mitä ei nykyelokuvissa enää samalla tavalla arvosteta. Tarina rakentuu pikkuhiljaa yhä pidemmälle ja pidemmälle kankaan täyttyessä poikkeuksellisen tarkoista yksityiskohdista, sekä Jackin hahmon, että vaativien teemojensa puolesta. Nämä viisi osaa yhdistyvät lopulta hyvin filosofiseksi ja tulkinnalliseksi kokonaisuudeksi, jolta ei ehkä ihan suoranaista poeettisuutta osannut ennakkoon odottaa.
Tunnelma on kieltämättä ristiriitainen, mutta hyvällä tavalla. Elokuvan voi ottaa nimittäin sekä poikkeuksellisen vakavasti, että koomisesti vastaan. Kyseessä on kuitenkin pikimustan huumorin edustaja, joten on ihan odotettavaa, että sillä leikitään paikoitellen varomattomastikin. Teknisesti teos on mainio monestakin näkökulmasta katsottuna. Suurin osa kuvista pidetään käden varassa, mikä tuo oman tunnelmallisen lisänsä kokonaiskuvaan. Hallittu kaaos välittyy näytölle upealla tavalla ja käänteet uppoavat kuin veitsi ihon alle. Käytännön efektit yllättävät ja järkyttävät realistisella luonteellaan, eikä niiden mieleenpainuvuutta pysty katsojana paeta.
The House That Jack Built on mainio kauhua ja mustaa huumoria sekoitteleva rikosdraama, joka jää varmasti mielen päälle elämään jälkikäteen. Vaikka elokuvassa onkin paljon hyvää, ei se täydellinen missään nimessä kuitenkaan ole. Lars von Trier nimittäin pitää alleviivaamisesta, minkä vuoksi monet kohtaukset tuntuvat tarvittavaa pidemmiltä. Myös egoismia on paljon esillä elokuvassa, kun tarina ajoittain kääntyy taiteen teemojen käsittelyn puolelle. Ohjaaja ujuttaa omia aikaansaannoksiaan mukaan, kun puhutaan historiallisesta ja mullistavasta taiteesta, mikä on kieltämättä hieman kornia. Elokuva toimii kuitenkin hienosti ajatuksia herättävänä kokonaisuutena, joka nitoo kaiken poeettisesti yhteen tulkinnallisen lopetuksensa myötä.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 17.10.2023
Lähteet: kansikuva www.impawards.com, elokuvan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti