Luoja: Charlie Brooker
Pääosissa: Rashida Jones, Chris O'Dowd, Siena Kelly,
Rosy McEwen, Issa Rae, Emma Corrin, Peter Capaldi, Will Poulter,
Paul Giamatti, Patsy Ferran, Cristin Milioti, Jesse Plemons
Genre: Draama, Scifi, Mysteeri
Jaksoja: 6
Charlie Brookerin luoma Black Mirror on sarja, joka ei ole ainoastaan onnistunut löytämään tiensä katsojien sydämiin kiehtovien konseptiensa avustuksella, mutta sen lähitulevaisuutta mukaileva luonne nostattaa varmasti monien selkäkarvat pystyyn ajatuksenkin tasolla. Sarja koostuu lukuisista erilaisista tarinoista ja ideoista, jossa tulevaisuus ja kehittynyt teknologia ovat jossain muodossa vaikuttamassa käsiteltäviin hahmoihin tai jo entuudestaan realistiselta vaikuttavaan ympäristöön.
Jokainen asetelma ja maailmankuva eroaa toisistaan ajoittain jopa yllättävän radikaalisin tavoin ja katsojina yritämme parhaamme mukaan investoitua tähän eriskummalliseen maailmaan, joka voisi ihan hyvinkin olla omamme nopean teknologian kehityksen myötä. Ideat koneellistumisesta ja tulevaisuuden kehittyneemmästä maailmasta ovat kuin tavanomaisen kaduntallaajan suusta tuotuja kokonaisuuksia hullujen teorioiden muodossa, joita visualisoidaan mahdollisimman uskottavasti sarjan aikana.
Vaikka paperilla nämä ideat kuulostavatkin älyttömän uskomattomilta ja suorastaan älyvapailta, onnistuu sarja visualisoidessaan ne näytölle näyttämään astetta uskottavammilta ja varteenotettavammilta konsepteilta. Seitsemäs tuotantokausi pitää sisällään kuusi kokopitkää jaksoa, joista jokainen kertoo oman tarinansa sitomatta niitä toisiinsa juuri millään tavalla. Sarjan rakenne on siitä mahtava valinta tekijöiltä, että katsojana voi tarvittaessa valita tietyt jaksot katsottavaksi ja silti pysyä sen kärryillä moitteettomasti.
Sanotaanko näin, että Black Mirror on ollut itselleni hyvin positiivinen yllätys kaiken kaikkiaan. Olin pitkään ollut kiinnostunut sen katsomisesta ja kun vihdoin sen päätinkin aloittaa, niin loput onkin historiaa. Sarjan siirryttyä Channel 4 -televisiokanavalta Netflix-striimauspalvelun omistukseen jäi sarjan katsominen täysin pimentoon jostain syystä. Muutamaa vuotta myöhemmin päätin aloittaa sen uudemman kerran ja analysoida sitä pintaa syvemmälle. Ensimmäinen tuotantokausi antoi lupaavia merkkejä siitä, että sarjan tulevaisuus voisi näyttää hyvältä.
Toinen tuotantokausi nostikin sitten rimaa ylemmäs, enkä malttanut odottaa sitä, mitä kulman takaa paljastuisi Netflixin liityttyä keskusteluun mukaan. Kolmas tuotantokausi jatkoi vahvalla otteellaan tarjoten myös selkeän teknisen kehityksen budjetin noustua omistuksen vaihdon myötä suuremmaksi. Neljäs tuotantokausi onnistui edelleenkin pitämään tason yllä, vaikka kysymykset tason noston realistisista mahdollisuuksista alkoivatkin pikkuhiljaa hiipimään mieliin. Viides tuotantokausi taas tuntui selkeältä mahalaskulta, minkä vuoksi sarjan tulevaisuus alkoi tuntumaan epätodennäköisemmältä.
Kuudes tuotantokausi tuntui taas pääosin miellyttävältä paluulta sarjan pariin, joka oli muutaman vuoden ajan vellonut epävarmuuden keskellä. Pakko nostaa toki vielä esille neljännen ja viidennen tuotantokauden välissä julkaistu interaktiivinen Black Mirror: Bandersnatch, joka asiansa ajavasta luonteestaan huolimatta toi näytölle jotain ennennäkemätöntä ja kekseliästä. Nyt oli aika kuitenkin edetä sarjassa eteenpäin seitsemänteen tuotantokauteen. Odotukseni sitä kohtaan olivat varsin luottavaiset ja innokkaat.
Ensimmäisessä jaksossa "Common Peoplessa" keskiluokkaista elämää elävä pariskunta joutuu traagisen käänteen seurauksena turvautumaan kokeelliseen teknologiaan, jonka avulla vakavaan koomaan joutunut nainen pystyisi elämään tavallista elämäänsä. Valitettavasti tämä kuukausitilauksen vaativa toimenpide alkaa kehittyessään mutkistamaan asioita entistä hankalammiksi.
Koukkuna tällaisessa konseptissa on se, että samaan aikaan kun näitä uusia tilaustasoja lanseerataan, nousevat hinnat luonnollisesti niiden tulon myötä. Vaikka alkuun muutoksen vaikutusta ei välttämättä huomaisikaan, alkavat kädet kurkun ympärillä puristumaan sietämättömiksi. Tämä tosin johtuu siitä, että todella monet yritykset ovat siirtyneet oikeassakin elämässä kyseiseen toimintamalliin ja kuten tiedämmekin, he kaikki tarjoavat palveluitaan itsenäisesti.
Näiden kaikkien palveluiden "omistaminen" vaatii tätä nykyä yllättävän paljon pääomaa vuosittaisella syklillä. Jaksossa asiaa käydäänkin läpi varsin hurjan konseptin kautta. Ensinnäkin on yllättävää, että Netflix on näyttänyt jaksolle vihreää valoa. Ottaen huomioon, että he ovat yksi esimerkkitapauksista, jotka harjoittavat kyseistä toimintamallia parhaillaan. Itsetietoinen luonne on kuitenkin arvostettavaa - etenkin jos se on tehty sillä ajatuksella.
Seuraamme tarinassa Rashida Jonesin esittämää opettaja Amandaa, sekä Chris O'Dowdin esittämää hitsaaja Mikea, jotka joutuvat pakon edessä todelliseen rahastuksen oravanpyörään. Jakson alustus on kieltämättä nopeatempoinen, mutta yllättävän mukaansatempaava ja asiansa ajava. Pääsemme katsojina investoitumaan sen tarjoamaan haastavaan asetelmaan ja samaistumaan jollain tasolla käsiteltävien hahmojen inhimilliseltä tuntuviin ratkaisuihin.
Jakso kritisoi yritysten ahneilta tuntuvia toimintamalleja, päällekäyvää mainostamista, sekä viittailee hyvin alleviivaavasti ihmisten moraalisuuden ja arvokkuuden puutteeseen etenkin eteen tupsahtaneissa ongelmatilanteissa. Mitä ihmiset ovat valmiita tekemään rakkauden ja rahan puolesta? Tämä on yksi niistä kysymyksistä, mitä lähdetään sitten eskaloimaan astetta pidemmälle. Miten itse toimisitte vastaavassa tilanteessa? Onko kumpikaan valinta lopulta moraalisesti oikealla puolella?
Toisessa jaksossa "Bête Noiressa" korkeassa asemassa toimiva uranainen kokee yllättäen todellisen järkytyksen, kun hänen vanha tuttavansa aloittaa työt samassa yrityksessä. Ongelmatilanteet alkavat sekoittamaan pakkaa ja nainen tuntuu menettävän otettaan itsestään sen seurauksena. Tuossa kouluaikojen tuttavassa on nimittäin jotakin todella outoa, minkä vain hän huomaa.
Olemme varmasti kaikki olleet sellaisessa tilanteessa, missä emme tule jonkun toisen ihmisen kanssa oikein toimeen. Se voi johtua monesta asiasta. Erilaiset maailmankuvat, uskomukset, piirit tai muuten vain ikävä keskinäinen menneisyys. Miten tuollaisissa tilanteissa toimitaan yleisimmin? Kokemuksen kautta ehkä pystyisin sanomaan, että monilla on ehkä tapana antaa asian olla ja vältellä epätoivottuja yhteenottoja. Osa kuitenkin turvautuu juonittelun ja manipulaation jaloon taitoon.
Seuraamme tarinassa Siena Kellyn esittämää suklaayhtiön tutkija Mariaa, jonka pullat ovat niin sanotusti hyvin uunissa uran osalta. Hänellä on mahdollisuuksia päästä johdon silmissä etualalle työjälkensä myötä ja elämä tuntuu hymyilevän toden teolla. Eräänä päivänä yhtiö alkaa kuitenkin etsimään yksikköön uutta työntekijää ja paikalle pistäytyy Rosy McEwenin esittämä Verity, joka on Marian vanha luokkalainen.
Tämän menneisyyden haamut alkavat kummittelemaan, kun yhtiö päättääkin palkata hänet uudeksi työntekijäksi. Jakso ottaa käsittelyyn todella arkipäiväisen asetelman ja alkaa viemään sitä astetta mysteerisemmille teille. Alustus ajaa edellisen jakson tapaan asiansa, vaikka varsinainen investoituminen tapahtuukin tarinan edetessä. Yleensä tällaisissa tapauksissa monesti sitä ajattelee ehkä alustavasti, että olenko minä tehnyt jotain väärin ansaitakseni toiselta osapuolelta kumpuavan noitavainon?
Pahin tapaus on kuitenkin sellainen, jossa olet täysin varma asiastasi ja kannastasi, eikä kukaan siltikään usko sinua. Kun pitkällä aikavälillä piinaava painostus jatkuu, voi se joillakin tahoilla alkaa aiheuttamaan todellisia sivuoireita - eikä välttämättä niitä heille luonnollisimpia. Jakson aikana viitataan vahvasti Mandela-efektiin, eli valemuistoihin, joissa ihmiset kollektiivisesti uskovat jonkun asian tai käsitteen olevan tietyllä tavalla, vaikka se ei olisikaan koskaan ollut niin.
Näitä ilmiöitä on koettu kyllä omallakin kohdallani, joten pystyn samaistumaan tilanteeseen varsin hyvin. Vastaavanlaisessa vastakkainasettelussa en ole kuitenkaan joutunut koskaan sellaiseen tilanteeseen, jossa väärä muisto veisi minulta kuitenkin järjen mukanaan. Se voi olla kuitenkin aika realistinen päämäärä, etenkin jos tilanne äityy näinkin radikaaliksi. Jakso myös kommentoi viittailevasti ihmisten kaksinaamaisuutta.
Ikään kuin julkisesti näyttäytyisi tietty maski päällä ja kotosalla se otettaisiin pois. Uskoisin, että kaikilla on kokemusta siitä tavalla tai toisella, vaikka sitä ei välttämättä itse huomaisikaan. Tarina on kieltämättä puhuttava ilmestys kaiken kaikkiaan ja jaksolla on paljon positiivisia elementtejä tarjottavanaan, mikä miellyttää katsojan mieltä varmasti. Pakko mainita myös, että tästä jaksosta uhkuu rivien välistä vahvahko Stephen Kingin Carrie-tunnelma.
Kolmannessa jaksossa "Hotel Reveriessä" huippunäyttelijä joutuu uuden roolituksensa myötä toiseen ulottuvuuteen tähdittämään uusintaversiota rakastetusta klassikkoelokuvasta. Hänen tietoisuutensa kytketään tietokoneen kautta todentuntuiseen virtuaalikulissiin, jossa tekoälyllä toimivat hahmot ''elävät elämäänsä'' ennalta määrätyn tarinan mukaisesti. Päästäkseen kotiin ehjin nahoin näyttelijän on pysyttävä käsikirjoituksessa.
Käsittelyssä on poikkeuksellisen kiehtova ja ajankohtainen konsepti, joka on herättänyt etenkin viimeisen parin vuoden aikana paljon tunteita viihdealalla. Tälläkin hetkellä valtavasti keskustelua maailmalla aiheuttanutta tekoälyä tunnutaan puskevan ovista ja ikkunoista tavalla tai toisella eri asiayhteyksissä. Viihdemaailmassa tässä on kyse kulujen säästämisestä, sillä studiot ovat keksineet hyötyvän hurjasti näyttelijöiden naamoista ja pienemmällä menekillä.
Ainoa ongelma siinä on se, että muutoksen myötä se pitkin sarjaa temaattisesti esille nostettu moraalipuoli jää eittämättä tumman harmaalle alueelle. Mitä jos studioilla olisi lupa käyttää jonkun ulkoista olemusta mihin tahansa tarkoitukseen esimerkiksi elokuvissa tai musiikkivideoissa? Jos he omistaisivat sinut virtuaalisesti? Pelottava ajatus. Kyseinen jakso ehkä muistuttaa katsojaa tästä kauhuskenaariosta, mutta ei suoranaisesti kritisoi sitä.
Kyseessä on nimittäin tekoälyn hyödyntäminen jo tunnetussa muodossa. Koukkuna toimivat kuitenkin uuden lisäyksen, eli Issa Raen esittämän näyttelijä Brandyn läsnäolo, joka saattaa muuttaa asetelman luonnetta kohtausten eskaloituessa. Samalla elokuvaa kuvataan reaaliajassa, mikä luonnollisesti hankaloittaa projektin sujuvuutta entisestään. Virheisiin ei täten ole varaa ja jos niitä ilmaantuu tielle, niin on löydettävä nopeasti tapa oikaista ne käsikirjoitusmuutosten kautta.
Koska kyse on mustavalkoisen ajan elokuvasta, mukailee jakso sitä miellyttävästi pitkin kestoaan. Kahden ''ulottuvuuden'' välinen hyppiminen on sujuvaa, eikä tarinan seuraamisesta koidu ongelmia sen myötä. Oikeassa elämässä ihmiset käyttäytyvät ''nykyaikaisella'' tavalla ja elokuvassa vanhanaikaisuus paistaa puhetavasta, pukeutumisesta ja ympäristöstä vaikuttavasti. Jaksosta muistuttaa myös luonteeltaan hieman kolmannen tuotantokauden ''San Junipero'' -jaksoa.
Neljännessä jaksossa "Playthingissä" lähitulevaisuuden Lontoossa omalaatuinen mies otetaan kiinni näpistyksestä. Alustavan puhuttelun aikana virkavallalle selviää, että kyseessä saattaisi olla monen kymmenen vuoden vanhan - jo suljetun tapauksen murhaepäilty. Tiedon myötä mies pidätetään ja viedään kuulusteltavaksi lukkojen taakse, jossa hänen tapauksensa yllättäen yhdistetään 1990-luvun videopeliin, jossa elää digitaalisten elämänmuotojen yhteiskunta.
Vuonna 2018 interaktiivinen Black Mirror: Bandersnatch -elokuva puhutti katsojia ympäri maailmaa edistyksellisen konseptinsa ja toteutustapansa vuoksi, vaikka vastaanotto olikin lopulta hieman kaksijakoinen laatunsa puolesta. Se toimi kuitenkin uraauurtavana kokeiluna, joka on sittemmin jäänyt kuitenkin unholaan. Seitsemännen tuotantokauden neljännen jakson tarina sijoittuu elokuvan kanssa samalle aikajanalle, vaikka näillä kahdella ei muutamaa yhdistävää tekijää lukuun ottamatta olekaan paljoakaan yhteistä.
Will Poulterin esittämä Tuckersoft-videopeliyhtiön omistaja Colin esiintyy molemmissa tarinoissa ja hyvin keskeisessä asemassa tapahtumien kulun puolesta. Konsepti itsesäänkin muistuttaa hieman suoraviivaisempaa versiota ''edeltäjästään'', vaikka ideologisesti edustaakin hieman eri tematiikkaa. Seuraamme tarinassa Peter Capaldin esittämää PC Zone -lehden entistä arvostelijaa, Cameron Walkeria, joka on parhaillaan syytettynä murhasta.
Asiaa lähdetään puimaan läpi pitkän kaavan kautta. Vaikka pääsemmekin konseptin idean jyvälle alkuun, tuntuu se hakevan itseään jatkuvasti pitkin kestoaan. Tarinallisesti sillä on potentiaalia vaikka mihin, mutta temaattisesta näkökulmasta katsottuna se tuntuu hieman harppovan henkeään. Jakso kommentoi jonkin verran ihmisten suhdetta heidän alkukantaiseen luonteeseensa, väkivaltaisuuteensa, sekä erilaisten elämänmuotojen eriarvoisuuteen.
Olen rehellinen kanssanne, että katsoessani jaksoa en meinannut millään saada kiinni sen varsinaisesta sanomasta. Ideoita lauottiin kyllä moneen suuntaan ja ajatuksia avattiin jonkin verran suuntaan jos toiseenkin, mutta yhtenevää linjaa ei rivien välistä meinannut oikein löytyä. Ehkä sanomana toimii se, että ihmisten pitäisi elämänmuotoon katsomatta kohdella kaikkea elävää samanarvoisesti? Mahdollisesti. Ainakin jaksossa esiintyvä Thronglets-videopeli rupesi kiinnostamaan jälkikäteen.
Viidennessä jaksossa "Eulogyssä" syrjäytynyt mies saa yllättävän puhelun, jossa hänelle kerrotaan opiskeluaikaisen tyttöystävän menehtymisestä. Hänelle tarjotaan mahdollisuutta jakaa henkilökohtaisia muistoja perheen kanssa mullistavan järjestelmän kautta, joka mahdollistaa ''virtuaalisen sukeltamisen'' vanhoihin valokuviin. Miehellä on täten edessä tunteikkaan terapeuttinen matka menneisyyteen, joka avaa ikivanhat haavat uudemman kerran auki.
Kuten varmasti kaikki tietävätkin jo kokemuksesta, muistot osaavat todella arkaa sorttia luonteeltaan. Ei ainoastaan emotionaalisesta näkökulmasta katsottuna, mutta ihan vain muistamisen vaikeudenkin puolesta. Vuosien mittaan monet muistoista hämärtyvät ja jopa sammuvat lukkojen taakse mielemme perukoille, eikä niihin juurikaan palata myöhemmin elämässä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä lukkoja saisi pienellä työnteolla auki.
Seuraamme tarinassa Paul Giamattin esittämää Phillipiä, joka saa Eulogy-yhtiöltä pysäyttävän soiton liittyen tämän entisen tyttöystävän kuolemantapaukseen. Yhtiön edustajana toimiva tekoäly antaa miehelle mahdollisuuden läpikäydä vanhoja muistoja kuvien ja muun materiaalin muodossa saadakseen paremman kuvan menehtyneestä ihmisestä, sekä tämän elämänvaiheista. Alkuun epäuskoinen ja vastahakoinen mies suostuu aikamatkalle muistojen halki, jotka avaavat menneisyyttä entisestään.
Vanhojen muistelu on perimmiltään aina terapeuttista toimintaa, vaikka se voi samaan aikaan olla poikkeuksellisen vaikeaakin sulateltavaa. Hyvien ja helpommin muistettavien muistojen seassa lymyilee monia huonojakin kokemuksia, joista oppiminen on poikkeuksellisen tärkeää henkisen kasvamisen kannalta. Tarinassa Philip on selkeästi pitänyt sisällään paljon vihaa ja epätoivoa kyseisen yksilön suuntaan, joka alkaa totuuden valvovien silmien alla kuitenkin paljastamaan uudenlaista perspektiiviä.
Jakso on sekä konseptuaalisesta, että tarinankerronnallisesta näkökulmasta katsottuna loistavaa seurattavaa pitkin kestoaan. Ei ainoastaan, että pääsemme todella hyvin käsiksi itse tarinaan ja sen tarjoamaan päähenkilöön, mutta pystymme todella samaistumaan hänen kokemuksensa aiheuttamiin tunteenpurkauksiin ja ajatusmaailmaan, joka näyttää vain toisen puolen kolikosta. Jakso kommentoi vahvasti itsekritiikin ja suvaitsevaisuuden suuntaan, joita molempia meillä kaikilla kuuluisi olla työkalupakissamme.
Kuudennessa ja viimeisessä jaksossa "USS Callister: Into Infinityssä" Nanette ja koko USS Callisterin miehistö jäävät loukkuun virtuaalisen videopelin äärettömien vaarojen armoille. Samaan aikaan kun muut tavanomaiset nimelliset pelaajat voivat kuoltuaan aloittaa tarinansa kirjoittamisen alusta, oikeista ihmisistä virtuaalimaailmaan kloonattu miehistö kokee kuolettavia seurauksia epätoivotuista vastakkainasetteluista yrittäessään selvitä elossa armottomassa maailmankaikkeudessa.
Kyseinen tarina toimii suorana jatkumona neljännen tuotantokauden ''USS Callister'' -jaksolle, jossa kokonaisvaltainen ''startrekimäinen'' asetelma on pistetty alun perin käyntiin. Virtuaalimaailman toimintamalli ja säännöt ovat täten suhteellisen selvillä ja niin on myös itse asetelma, joka jatkaa syventymistään tarinan edetessä. Katsojan näkökulmasta katsottuna jakso toimii varsin luontevana jatkumona aiemmin tapahtuneelle, eikä investoitumisesta koidu juurikaan ongelmaa.
Vaikka en ollutkaan ennakkoon kovinkaan innoissani ''jatko-osan'' ideasta antologiasarjassa, voi se kuitenkin toimiessaan tuoda jotain positiivistakin tarjottimelle. Lähdin siis katsomaan sitä varsin avoimin mielin. Onneksemme tarina yllättää varteenotettavuudellaan. Samaisia teemoja toki kierrätetään uudemman kerran viestin uudelleenvälittämiseksi, mutta dilemmat ja vastoinkäymiset ovat astetta brutaalimpia luonteeltaan.
Nimittäin tällä kertaa vastassa ei ole vain yksi Jumalaa toimillaan imitoiva Robert, vaan koko virtuaalisen videopelin pelaajakunta. Panokset on täten nostettu äärimmilleen ja epäonnistuminen johtaa varsin kuolettaviin seurauksiin. Cristin Milioti palaa muiden aiemmasta jaksosta tuttujen näyttelijöiden tapaan rooliinsa täyttäen omat saappaat aukottomasti. Tuttu maailma imaisee täysin mukaansa ja jakson pitkästä kestosta huolimatta tekijät onnistuvat tarjoamaan varsin mukaansatempaavan tarinan. Efektityöskentely ansaitsee myös ehdottomasti kunniamaininnan.
Black Mirror on kulkenut pitkän ja menestyksekkään matkan, vaikka pieniä ohilyöntejä onkin matkan varrella ikävästi siunaantunutkin. Sanotaanko näin, että keskitasoisen viidennen tuotantokauden pohjalta en rehellisesti enää uskonut, että sarjalla voisi olla realistista tulevaisuutta. Etenkin nyt kun Netflix tuntuu vetävän virtajohdon jatkuvasti seinästä sarjojensa puolesta aiemmasta menestyksestä huolimatta. Yllätyksekseni voin sanoa, että pienen mahalaskun jälkeen sarja on onnistunut kääntämään kurssia nousujohteisemmaksi, mikä antaa sen tulevaisuudellekin toivoa.
Vaikka en uskaltaisikaan laittaa sarjan seitsemättä tuotantokautta listani absoluuttiseen kärkeen, on se kahinoissa jopa siitä huolimatta yllättäen mukana. Yhtä jaksoa lukuun ottamatta se on tarjonnut aika tasaisen laadukasta materiaalia, minkä vuoksi jälkimaku jää kuin jääkin varsin positiiviseksi vastaanotettavaksi. Tekemisen meininki ja asenne tuntuu olevan taas osana tekijöiden työnjälkeä, mikä on helpottavaa nähdä. Vaikka ideat eivät samalla tavalla saakaan katsojaa haukkomaan henkeä traagisten käänteiden kautta, onnistuvat ne puhuttelemaan ajankohtaisilla teemoillaan.
Black Mirror on sarja, jonka rehellisesti haluaisi jatkuvan ikuisuuden. Konsepti on sen verran laaja ja monimuotoinen, että parhaimmillaan sen mahdollisuudet hipovat aina pilviä ja hyvästä syystä. Teknologian tärkeys arkielämässä yleistyy yleistymistään, eikä sen kehitys ole lakannut hetkeksikään. Olemmekin yhä lähempänä ja lähempänä näitä tarinoita kuin ehkä uskoisimmekaan, mikä on pelottavaa ajatella näin kokonaisvaltaisesta näkökulmasta katsottuna. Siksi sarja kiehtookin niin paljon. Se tuntuu olevan entistä realistisempaa - ainakin ajatuksen tasolla. Toivottavasti kuulemme jatkosta pian.
Kirjoittaja: Ilja Malakeev, 15.4.2025
Lähteet: kansikuva www.themoviedb.org, sarjan tiedot www.imdb.com, traileri www.youtube.com
Kommentit
Lähetä kommentti